Stalinin arvoituksen jäljillä

Erityinen mielenkiinto on kohdistunut neuvostojohtajista pahamaineisimpaan Josif Staliniin. Uudelleenarviointeja on ilmestynyt kuin liukuhihnalta, ja amerikkalaisten kunnianhimoisena tavoitteena on kaivaa maailman arkistoista esiin kaikki muistiinpanot, joissa kuuluu suoraan hänen äänensä.

Mutta kuten tutkimuksessa usein ja henkilöhistoriassa aina, Stalininkaan arvoitus ei ratkea vain lähteitä keräämällä. Tiedämme stalinismista enemmän kuin koskaan, mutta sille nimen antanut diktaattori kaihtaa yhä rationaalista ymmärrystämme. Tulkintoja täytyy monin osin rakentaa fragmenteista ja henkilökuvaa psykologisoinnin varaan.

Josif Vissarionovitshin lapsuusvuosista on kerrottu, että hän sai usein korvilleen juopottelevalta isältään. Stalinin omasta urasta ei julmuutta puuttunut, mutta toisaalta hän halusi olla lempeä Isä Aurinkoinen, neuvostokansalaisten jumaloima hyväntekijä.

Maineensa huipulla Stalin oli vuosina 1941-1945. Saksalaisen sotilassaappaan pelko yhdisti venäläiset johtajansa ympärille, vaikka tämän luoma järjestelmä oli vasta kylvänyt terroria kansan keskuuteen ja sotakin sujui aluksi katastrofista toiseen.

Stalin vaali julkista kuvaansa

Myös Britanniassa nousi toisen maailmansodan aikaan hämmästyttävä sympatia-aalto uutta liittolaista kohtaan. Monessa tehtaassa puskettiin vapaaehtoisesti ylitöitä, että "Joe-sedälle" saatiin itärintamalle lisää panssarivaunuja ja muuta sotakalustoa.

Kansainvälisessä diplomatiassa Stalin kaipasi kunnioitusta tai vähintäänkin tasavertaisuutta kapitalistisen maailman johtajien rinnalla. Franklin D. Roosevelt ja Winston Churchill eivät sattumalta tehneet vaivalloista matkaa Jaltalle, missä kolme suurta helmikuussa 1945 hahmottelivat maailmalle uutta järjestystä.

Stalin vaali ulkoista kuvaansa huolellisesti. Likaisiin töihin hän käytti työrukkasia, jotka voitiin syrjäyttää poliittisen linjan niin vaatiessa. Sen sijaan myönnytyksiä sai tehdä vain johtaja itse hyväntahtoisessa suurpiirteisyydessään.

Suomalaistenkin tajuntaan syöpyi käsitys joustamattomasta Vjatsheslav Molotovista, joka talvisodan neuvotteluissa tuntui osaavan vain yhden sanan: "Njet!" Tylyn komissaarinsa rinnalla Stalin näytti harkitsevaiselta ja kompromissihakuiselta, lähes leppoisalta valtiomieheltä piippunsa kanssa.

Asetelmaa on rinnastettu "hyvä poliisi-paha poliisi" -taktiikkaan, jolla yritetään säikyttää vastustajaa myönnytyksiin. Diplomaattisen roolijaon ohella kyse saattoi olla myös Stalinin mustasukkaisesta turhamaisuudesta, joka ei sietänyt suosion lankeamista muiden neuvostojohtajien osalle.

Vainoharhaisuus sairaalloista

Venäjällä on hiljattain laskettu julkisuuteen asiakirjoja, jotka havainnollistavat Stalinin vainoharhaisuutta suoremmin kuin ehkä mikään aikaisemmin tunnettu lähdemateriaali.

Lokakuussa 1945 Stalin vetäytyi Mustanmeren rannalle viettämään ensimmäistä lomaansa sotavuosien jälkeen. Mutta yksinvaltias piti matkankin päästä huolen siitä, etteivät Moskovassa asioita hoitaneet adjutantit päässeet pomon poissa ollessa hyppimään pöydälle.

Kun länsimaisissa lehdissä ryhdyttiin spekuloimaan, olisiko Stalinin terveys pettänyt ja Molotov nousemassa manttelinperijäksi, täyttyi generalissimuksen mieli pahoista aavistuksista. Epäluulo lankesi ulkoasiainkomissaarin päälle kuin viikatemiehen varjo.

Liittoutuneiden ulkoministerit olivat syksyllä Lontoossa etsineet yhteistä säveltä sodanjälkeisten kysymysten ratkaisuun. Viikkoja kestänyt konferenssi päättyi ilman tuloksia, ja Stalin omaksui jyrkän linjan suhteessa länteen.

Epäonnekseen Molotov oli tullut hyväksyneeksi brittien ja amerikkalaisten kannan eräässä vähäpätöisessä asiassa. Stalinismin periaatteisiin kuului, ettei kerran tehtyä "syntiä" saanut koskaan anteeksi, vaan se voitiin tarvittaessa nostaa aina uudelleen esiin.

Stalin kirjoitti 6. joulukuuta 1945 Sotshista Georgi Malenkoville, Lavrenti Berijalle ja Anastas Mikojanille: "Olen vakuuttunut siitä, että Molotov ei vaali valtiomme etua ja hallituksemme arvovaltaa, vaan tavoittelee ainoastaan suosiota tietyissä ulkomaisissa piireissä. En voi pitää tällaista toveria enää ensimmäisenä varamiehenäni."

Pelästynyt troikka otti Moskovassa Molotovin käsittelyyn. Ulkoasiainkomissaarin katsottiin eri yhteyksissä kosiskelleen "liberalismillaan" ulkomaiden suosiota. Virhesuma viittasi siihen, että hän yritti tietoisesti erottautua lännen silmissä muuta neuvostohallitusta ja Stalinia joustavamman linjan kannattajana.

Hännystely pelasti Molotovin

Molotov oli nähnyt 1930-luvulla läheltä, miten alkuun päästyään syytteiden vyyhti kiertyi hirttosilmukaksi korkea-arvoistenkin tovereiden kaulaan.

Yritettyään ensin torjua epäilyjä ymmärsi hän kohta katua ja luovuttaa kohtalonsa yksin Stalinin harkinnan varaan:

"Sähkeesi täyttää syvä epäluulo minua kohtaan sekä bolshevikkina että ihmisenä, ja hyväksyn sen vakavimmaksi puoluevaroitukseksi suhteessa kaikkiin tuleviin tehtäviini, missä jatkossa työskentelenkin. Yritän teoilla voittaa takaisin luottamuksesi, jota jokainen rehellinen bolshevikki pitää ei vain henkilökohtaisena vaan puolueen luottamuksena, jota itse arvostan enemmän kuin omaa elämääni."

Tyrannin peukalo kääntyi tällä kertaa ylöspäin, ja Molotov sai armosta jatkaa toistaiseksi entisissä tehtävissään. Toisin kävi esimerkiksi marsalkka Georgi Zhukoville, suositulle Berliinin valloittajalle, joka muutamaa kuukautta myöhemmin karkotettiin Moskovan keskusnäyttämöltä Odessaan vähäpätöisiin tehtäviin.

Herra koettelee, muttei hylkää - vai hylkääkö sittenkin? Molotov - uskollisista uskollisin - alistui siihenkin, että hän käskystä erosi rakkaasta vaimostaan, joka joutui neljäksi vuodeksi vankiloihin ja leireille.

Polina Semjonovna vapautui heti Stalinin kuoleman jälkeen, ja Molotovit jatkoivat yhteiseloa bolshevismissaan karaistuneina. Stalinismin käsittämätöntä psykologiaa sekin, ettei heistä kumpikaan sallinut pahaa sanaa Stalinista koko loppuelämänsä aikana.

MIKKO MAJANDER
13.10.2000

Kirjoittaja on poliittisen historian assistentti Helsingin yliopistossa.

Ulkomaat -sivulle