Muut lehdet torstaina 6.1.2000

Aamulehti tonkii urheilun tunkiota

Urheilun johtoon on viime vuosina ollut yhä vaikeampi saada liike-elämästä luottamushenkilöitä. Vedotaan työkiireisiin, tehtävän vaativuuteen ja haluun vain harrastaa.

Politiikasta on löytynyt puheenjohtajia Ilkka Kanervasta Ilkka Suomiseen, Esko Ahoon ja Kalervo Kummolaan. Viimeisimmän valinnan teki Koripalloliitto: kun bisneksen puolelta ei kukaan tarttunut koukkuun, sdp:n varapuheenjohtajalla Antero Kekkosella oli halu haukata haasteesta.

Urheilu ei kiinnosta - ja kuitenkin kiinnostaa. Takana on tukijoiden rahaa. Ilman sitä ei menestystä tule.

Urheilun pimeällä puolella piilee jotain sellaista, josta tavallinen ihminen haluaa pysyä mahdollisimman kaukana.

Poliitikot sen sijaan näkevät urheilun edelleen tienä kohti korkeuksia. Paikat kiinnostavat ja niihin pyritään.

Kysymys voi olla ajankäytöstä, mutta myös halusta ottaa vastaan haasteita. Helpolla poliitikot urheilussa eivät pääse. Nyt sen viimeistään huomaa hyvää myötämäkeä lasketellut Hiihtoliiton puheenjohtaja Esko Ahokin.

Tajunnan rajat ylittävät pelaajapalkkiot, veronkierrot, sosiaaliturvan laiminlyönnit, pimeät palkkiot, sekavat tilinpäätökset, tahalliset konkurssit ja tyhjän päälle rakentamiset ovat tuttuja uutisia.

Ongelmia on lohduton määrä niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, MM-hiihtojen järjestämisoikeuksien huutokauppa ehkä pienimmästä päästä.

Lahden "ostamat" MM-hiihdot vuodeksi 2001 eivät jaksa edes hämmästyttää. Oli odotettavissa, että uutisointi kiihtyy presidentinvaalien alla. Ahon suosion nousua pysäytetään samalla tavalla kuin Paavo Väyrynen pyssytti Martti Ahtisaarta kuusi vuotta sitten Wider-instituutin väitetyillä väärinkäytöksillä. Tosin Väyrystä itseään lyötiin Venäjän ns. nootilla.

Lahden kohu vaimenee. Urheilun moraalikeskustelun sen sijaan toivoisi jatkuvan.

Urheilussa ja politiikassa on paljon samaa. Suuria tunteita, ehdottomuutta, oman oikean puolella olemista, pelin politiikkaa.

Poliitikko on kelvollinen urheilujohtaja siinä kuin kuka muu tahansa. Poliitikko tulee toimeen ihmisten kanssa, osaa junailla ja rakentaa suhdeverkostoa lajinsa parhaaksi.

Politiikan moraalista - tai pikemminkin moraalittomuudesta - on riemu riittävän monta kertaa revennyt.

Jos urheilun johdossa olevat ahot, kummolat ja kumppanit pystyvät puhdistamaan urheilun moraalia ja vääriä käytäntöjä, se puhdistaa varmasti myös poliitikkojen julkista kuvaa.

On turha uskoa, että urheiluun pesiytynyt lika voidaan räjäyttää heti pois. Urheilu on silti niin hyvä näyteikkuna, että jo pienikin pyyhkäisy näkyy.

Urheilun lisäksi poliitikkojen ammattitaitoa on hyödynnetty liike-elämässä. Kokenut poliitikko Christoffer Taxell on erinomainen esimerkki osaajasta. Mutta mitä pitäisi sanoa Eero Rantalasta, Iiro Viinasesta tai Ulf Sundqvistista? Tai Finnairissa ja politiikassa pyörineestä Seppo Sarlundista, jolle laskeutumispaikaksi löytyi lopulta Utsjoen kunnanjohtajan virka. Sen kauemmaksi ei enää pääse.

Julkisuus on usein julma poliitikoille, mutta heillä on tahtoa ja taitoa saada asioita tapahtumaan.

Mahtaako urheilun tunkio vain olla liian haiseva pöyhittäväksi?

Ilkan mukaan kokoomus pesettää likapyykkiään toisilla

Presidentinvaalien ehdokkaiden kampanjat ovat tähän saakka edenneet tyylikkäästi. Ehdokkaat ovat pyrkineet toimimaan toisiaan kohtaan asiallisesti. He eivät ole sortuneet alatyylisiin otteisiin. Politiikkaan luonnollisena osana kuuluva nokittelu ja oman profiilin korottaminen on pysynyt sopivaisuuden rajoissa. Ja sen verran särmää kampanjoista täytyykin löytyä, että äänestäjät voivat tehdä eroa eri ehdokkaiden välille.

Hyvä esimerkki ehdokkaiden tyylitajusta on vasemmiston ehdokkaan, ulkoministeri Tarja Halosen lausunto, jonka mukaan hän aikoo toimia vaalitaistelun aikana niin, että voi 1. maaliskuuta katsoa uutta presidenttiä reilusti silmiin aloittaessaan yhteistyön tämän kanssa, mikäli ei itse tule valituksi.

Myös gallupien kuningas Esko Aho on eri yhteyksissä korostanut, että hänen kampanjaansa ei kuulu kilpailijoiden arvosteleminen, mustamaalauksesta puhumattakaan.

Samaa asiallisuutta ovat ehdokkaat korostaneet tukijoukoilleen, joissa joillakin kuuma-kalleilla on ollut vaikeuksia pysyä nahoissaan. Likasankojen heittelyä hillitsee jo se tosiasia, että vaaleissa ainakin vielä näillä näkymin tarvitaan toinen kierros. Noin kolmannes äänestäjistä joutuu vaihtamaan ehdokastaan toisella kierroksella.

Kärkiehdokkailla ei ole varaa suututtaa muiden ehdokkaiden kannattajia niin pahasti, ettei voisi saada heitä taakseen helmikuussa.

Kokoomuksen kontolle näyttää näissäkin vaaleissa ainoana jäävän likaisten temppujen käyttö. Kokoomuksella on rumista otteista pitkät perinteet, eräänlaisen huipennuksensa ne saivat vuoden 1956 vaaleissa, kun oikeisto yritti kaikin voimin estää Urho Kekkosen nousua tasavallan johtoon. Oikeistolla oli Helsingissä oikein erityinen toimisto, josta syötettiin maakuntiin pahasuopia juttuja ja juoruja Kekkosesta.

Pitkään näytti, että tällä kertaa hermo kestää kokoomuksessakin. Ei kestänyt. Kokoomuksen ehdokkaan Riitta Uosukaisen kannatuksen raju pudotus mielipidekyselyissä on saanut kokoomuksen tarttumaan oljenkorteen, jonka sille tarjosi Helsingin Sanomain tiistainen juttu Lahden 2001 hiihdon MM-kisojen hakuprosessiin liittyneistä tapahtumista.

Vuosia vatvotussa asiassa uutta HS:n jutussa oli, että Lahti käytti 1996 Uuden Seelannin valintakokouksessa ääntenkalastelussa hiihtourheilun kehitysmaille tarjottujen leirityspäivien ja välinepakettien lisäksi rahaa, jolla maksettiin Kroatian ja Valko-Venäjän kokousedustajien matkat kokouspaikalle.

Nyttemmin villi meno on rauhoittunut, kun kehitysmaille menevä tuki kanavoidaan Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n kautta. Valintamenettelyn tervehdyttämisessä oli keskeinen rooli FIS:n varapresidentillä, Suomen hiihtoliiton puheenjohtajalla Esko Aholla.

Nyt kokoomus yrittää saada Ahoa lokaan Lahden kaupungin menettelystä. Suorastaan uskomaton oli kokoomuslaisen kulttuuriministeri Suvi Lindénin lausunto, jonka mukaan hän aikoo ottaa Ahon johtaman hiihtoliiton valtionavut harkintaan Lahden sotkujen vuoksi. Yritys heittää varjoa Ahon ylle on ala-arvoista politikointia valtioneuvoston jäseneltä, jonka omista vaalirahoista kohistiin viime talvena.

Kokoomusministerin lausunto on sikälikin kummallinen, että vuosia Lahdessa jatkuneen MM-kisakärhämän taustalla on sikäläisten kokoomuspoliitikkojen keskinäiset riidat, mustamaalaukset, syyttelyt ja ilmiannot. Sylttytehdas on aivan muualla kuin hiihtoliitossa.

Jos kisahaussa yleensäkään on mitään lainvastaista tapahtunut, ministerivalan vannoneen valtioneuvoston jäsenen luulisi olevan viimeinen, joka ryhtyy jakamaan tuomioita ennen kuin edes mahdolliseen syyteharkintaan johtavia tutkimuksia on tehty.

Lindénin ja muiden kokoomuskellokkaiden on syytä panna jäitä hattuun ja suhtautua tasavallan presidentin vaaliin yhtä arvokkaasti ja tyylikkäästi kuin kilpailevissa joukoissa. Ahon suosioon kokoomuksen lahjusvihjailu tuskin vaikuttaa ainakaan kielteisesti. Sen sijaan kokoomuksen yritys alkaa näyttää entistä säälittävämmältä.

Iltalehti pohtii poliitikko-urheilujohtajan ottamaa riskiä

Poliitikot hakeutuvat mielellään erilaisiin luottamustehtäviin, joissa pystyy vaikuttamaan ja saamaan myönteistä julkisuutta. Toisaalta myös järjestöt ja yhdistykset ja jopa monet yritykset haluavat hallintoelimiinsä näkyviä poliitikkoja odottaen saavansa tästä tukea toiminnalleen. Asetelmassa ei ole sinänsä mitään outoa tai tuomittavaa. Edellytys kuitenkin on, että luottamustehtävässä oleva poliitikko hallitsee alan, jolla haluaa vaikuttaa.

Perinteisesti suomalaisia poliitikkoja on ollut urheilujärjestöjen luottamustehtävissä. Urho Kekkonen oli lähes kaksikymmentä vuotta Suomen urheiluliiton eli yleisurheilujärjestön puheenjohtaja. On kuitenkin muistettava, että Kekkonen valittiin urheilujohtajaksi ennen kuin hän aloitti poliitikon uransa. Lisäksi Kekkonen oli menestynyt urheilija itsekin, mm. Suomen korkeushyppymestari.

Kekkosen aikoina urheilu oli vahvasti politisoitunut Suomessa. Porvarillinen SVUL ja vasemmiston TUL kulkivat eri teitä. Vasta Kekkosen jälkeen pitkälti Harri Holkerin ansiosta urheilun keskusjärjestöt yhtyivät.

Suostuessaan erilaisten järjestöjen luottamustehtäviin poliitikko ottaa myös tietyn riksin. Näin on myös urheilutoiminnassa, jossa television myötä liikutellaan suuria rahoja monien suurten kilpailutilaisuuksien järjestämisoikeuksien yhteydessä. Ne saattavat houkutella epäreiluun peliin. Myös dopingtapaukset voivat tahrata syyttömänkin urheilujohtajan.

Kaikissa luottamustehtävissä ja erityisesti urheilussa poliitikkojen tulee varoa, ettei järjestö tai sen toiminta politisoidu hänen poliitikkoasemansa myötä. Pahimmassa tilanteessa väärin ymmärretty ja hoidettu luottamusasema saattaa koitua koko alalle vahingoksi.

Suomessa on kuitenkin etupäässä vain hyviä kokemuksia poliitikko-urheilujohtaja-asetelmasta. Erilaisissa ja eri tasoisissa tehtävissä poliitikot ovat osoittaneet halunsa ja kykynsä tehdä runsaasti vapaaehtoista työtä järjestönsä hyväksi.

Presidentinvaalien vaalitaistelu on nyt loppusuoralla. Yksi ehdokkaista, Esko Aho on Suomen hiihtoliiton puheenjohtaja. Vuoden 2001 MM-hiihtojen järjestäjien, Lahden ja hiihtoliiton toimintaa kisojen saamiseksi Suomeen on tutkittu jo muutaman vuoden ajan. Epäselvyyksiä on vielä olemassa, mutta mistään suurista asioista ei ole kysymys.

Ei ole yllätys, että jo moneen kertaan vatvotut asiat on nyt nostettu näkyvästi esille. Mutta vaikka ajankohta vaikuttaa tarkoitushakuiselta, on myös muistettava, että poliitikon on tiedettävä riskinsä luottamustehtäviin suostuessaan.

Satakunnan Kansa pohtii presidentinvaalien vaikutusta hallituksen linjaan

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö muistutti Pohjalaisen haastattelussa, etteivät presidentinvaalit ja niiden lopputulos vaikuta hallituksen työskentelyyn. Hallitus jatkaa sopimallaan linjalla yhtä määrätietoisesti kuin tähänkin asti.

Huomautus oli käytännössä tietynlainen piikki niille presidenttiehdokkaille, jotka ovat esittäneet muutoksia sisäpolitiikkaan. Pääosoitteena oli aivan ilmeisesti keskustan Esko Aho, joka pääehdokkaista ainoana edustaa oppositiopuolueita.

Vaikka Aho on ymmärrettävästi koettanut ottaa kampanjansa aikana etäisyyttä keskustan puheenjohtajan ja oppositiojohtajan rooleihinsa, ne ovat silti näkyneet enemmän tai vähemmän hänen teemoittelussaan.

Vaalitaistelu ei tietysti muutenkaan ole rajoittunut vain niihin kysymyksiin, joihin presidentti voi uuden perustuslain mukaan suoraan vaikuttaa. Ehdokkaat ovat korostaneet presidentin mahdollisuuksia vaikuttaa kehitykseen epämuodollista tietä keskusteluin ja aloittein.

Osaltaan aihepiiriä on laajentanut myös media, joka on tivannut näkemyksiä kaikenlaisiin asioihin valottaakseen ehdokkaiden yhteiskunnallista ajattelua ja persoonallisuutta.

Tällaiseksi kampanjointi nykyisin siis väistämättä menee, eikä sitä voi pitää pelkästään kielteisenä ilmiönä. Tärkeätä on kuitenkin Niinistön tavoin silloin tällöin varoittaa äänestäjiä ottamasta ehdokkaiden mahdollisia muutoslupauksia liian vakavasti. Ehdokkailla saattaa usein olla kiusaus puhua suulla suuremmalla.

Niinistö tuli avanneeksi muutenkin mielenkiintoisen näkökulman siihen vaihtoehtoon, että presidentiksi nousee nimenomaan Esko Aho, joka tällä hetkellä johtaa kannatusmittauksissa.

Aholla on nimittäin jo omakohtaista kokemusta presidentin ja hallituksen välisestä voimatasapainosta - vain verkon toiselta puolelta. Ennen viime eduskuntavaaleja julkaisemassaan kirjassa hän sanoi, että jos haluaa vaikuttaa suomalaisen politiikkaan, on pyrittävä pääministeriksi eikä presidentiksi.

Aho oli itse pääministerinä, kun presidentiksi nousi silloin oppositiossa olleen SDP:n riveistä Martti Ahtisaari, joka oli kampanjassaan arvostellut mm. hallituksen aikaansaannoksia työttömyyden hoidossa. Vaikka Ahtisaarella oli seuraavaa presidenttiä suuremmat valtaoikeudet, hänen ja "Siperian opetuksia" lupailleen pääministerin välinen hienoinen jännite ei johtanut varsinaisiin yhteenottoihin. Hallituksen linja jatkui.

On mielenkiintoinen sattuma, että myös Ahon ja nykyisen pääministerin Paavo Lipposen välejä sanotaan varsin viileiksi.

Koonnut: TK
6.1.2000

Muut lehdet -sivulle