Muut lehdet keskiviikkona 29.12.1999

Suomenmaa pohtii presidentinvaaleja

Presidenttiehdokkaat käynnistelevät kirikierrosta. Onhan vaaleihin enää runsaat kaksi viikkoa. Ennakkoäänestysaika on käsillä sitäkin pikemmin.

Keskustassa katseet ja odotukset kohdistuvat Esko Ahoon, joka on hyvässä vedossa. Ahon gallupkannatus on kolminkertaistunut puolessa vuodessa, ja hän on noussut mielipidemittausten kakkoskastista kärkipaikalle.

Mikä sitten on muuttunut muutamassa kuukaudessa? Kaikkein vähiten Aho itse. Hän on luopunut puolueensa johtamisesta, mikä on jo käytännön syistä ollut välttämätöntä. Ehkä tietty etäisyydenotto on saanut monet keskustakammoiset ajattelemaan asioita asioina ja ihmisiä ihmisinä; hyvä niin.

Puoluejohtajan haarniska on monien ja ennen kaikkea pintajulkisuuden mielestä niin leimaava, että haarniskan raottaminenkin auttaa näkemään sisällä olevan inhimillisen olennon ja hänen vahvuutensa.

Niiden jotka osaavat antaa arvoa poliittiselle kokemukselle, taidolle ja näytölle, on helppo asettua Esko Ahon kannalle. Onhan hänellä tässä suhteessa vahvat näytöt ja lisäarvona vielä suhteellisen nuori ikä. Keskivertoisen aktiiviperheen, oikeastaan suurperheen isänä hänellä on tarpeellinen tuntuma suomalaisen perheen arkeen.

Vaikka Ahon mitatun kannatuksen tasainen kasvu on tavallaan luonnollista, ailahtelevuus on kuitenkin mielipidemittauksia leimaava piirre. Erityisesti se näkyy huippulukemissa käyneiden Elisabeth Rehnin ja Riitta Uosukaisen kohdalla. Heistä Rehn näyttää pudonneen kärkikamppailusta, mutta Uosukainen, jonka temperamenttia ailahteleva kannatus hyvin kuvaa, voi vielä yltää loppukilpailuun.

Presidentin virkaa on ehditty jo vähätellä lähinnä kahdelta kantilta. Ne joiden omalla ehdokkaalla ei ole mahdollisuuksia, ovat siihen taipuvaisia. Toisaalta ne, joiden ehdokkaiden asiavalmiuksia eniten epäillään, mielellään vähättelevät presidentin valta-asemaa.

Tunnelma on vähän sama kuin muinoin Matkaravinnon mainoksen tekijällä: kiireessä kelpaa huonompikin ruoka! Tähän sarjaan ilmoittautui äskettäin Kokoomuksen pelimies eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz.

Tosiasiassa presidentti on Suomessa jatkossakin keskeinen yhteiskunnallisen vastuun kantaja. Sitä ei uusi perustuslaki hienosäätöineen miksikään muuta. Presidentti on, kuten Esko Aho on luonnehtinut, enemmän reservissä ikäänkuin pahan päivän varalta, mutta vastuu on ja pysyy. Välillisen vaikutusvallan mahdollisuudet ovat, jos eivät aina kovin konkreettisia, niin lähes rajattomia.

Presidentti ei ole puoluemies, mutta presidentilläkin on poliittinen taustansa ja ajatusmaailmansa. Esko Ahon paras valtti taidon ja kokemuksen ohella on tuntuma koko Suomeen. Se on tärkeä asia erityisesti keskustaliikkeelle. Siksi asian eteen kannattaa tehdä työtä.

Vaalityö ei ole ihmisten käännyttämistä; he osaavat yleensä ajatella ja päättää itse. Parasta vaalityötä on keskustelu, kannustaminen ja innostaminen - ja äänestäminen. Vaalit ovat talkootyötä, ja talkoilla tulee tulosta.

Ilkan mukaan Venäjä marssii pää pystyssä vaikka kädet veressä

Venäjä ei piittaa Tshetshenian-sotansa yltyvästä kritiikistä lännessä. Ajan myötä Venäjän asenne on muuttunut uhmakkaampaan suuntaan. Kysymys on Venäjän sisäisestä asiasta, joka ei muille kuulu. Jos länsi antaa sen vaikuttaa suhteisiin heikentävästi, se on valitettavaa, mutta lännen asia.

Äsken Venäjä vielä varmisti selustaansa ja vakuutti yhdessä Kiinan kanssa, ettei kumpikaan suvaitse sisäisiin asioihinsa puuttumista.

Venäjällä on asenteeseensa vahvat perusteet. Ensinnäkin sotaretki on edennyt sotilaallisesti kohtalaisen hyvin. Toiseksi kansa hyväksyy sodan. Pääministeri Putin, jonka nimiin toinen Tshetshenian sota on kirjattu - ensimmäinen oli Jeltsinin - on ylivoimaisesti Venäjän suosituin poliitikko.

Kolmas ja tärkein peruste on, että Venäjä tietää, ettei länsi sen asioihin puutu, puhuipa mitä tahansa. Tshetshenian vuoksi ei kylmän sodan paluuta halua yksikään vakavasti otettava päättäjä enempää Euroopassa kuin Amerikassakaan.

Venäjä sotii melkein Suomen talvisodan taktiikalla. Se valehtelee häikäilemättä aikeistaan ja tavoitteistaan. Tshetshenia sai oman Terijoen hallituksensa, ja venäläisjoukkojen apuna taistelee tshetsheeniyksikkö, kuin Kuusisen "kansanarmeija" aikanaan, tehokkaammin vain. Venäjä puhuu terroristien tuhoamisesta, ei varsinaisesta sodasta.

Stalinkin vastasi Kansainliiton nuhteisiin, ettei Neuvostoliitto suinkaan käynyt sotaa, vaan oli Suomen kansanhallituksen pyynnöstä hävittämässä maan entisten johtomiesten perustamaa mitä vaarallisinta sodan ahjoa. Venäläiset vakuuttavat myös parhaansa mukaan välttävänsä siviiliuhreja, vaikka todellisuudessa pommittavat rajusti muitakin kuin sotilaskohteita ja ovat syyllistyneet luultavasti myös siviilien joukkomurhiin.

Venäläiset taistelevat sillä tavalla kuin asiastaan varmalla suurvallalla on tapana. Taistelun oikeutusta ei epäillä eikä toisten epäilyistä piitata.

Venäjän kansan syvät rivit kaipaavat jotakin tällaista. Venäjä suistui maailman toisen suurvallan roolista hetkessä sekasortoiseksi hylkiöksi, jolle voittajat tyrkyttivät huonoiksi osoittautuneita neuvojaan ja jota omat ja vieraat rosvosivat. Kaukasialaisten islamistien röyhkeys oli yleiselle mielipiteelle liikaa. Ellei sota käänny selväksi tappioksi ja uhrien määrä hyvin suureksi, venäläiset hyväksyvät sen täydellisesti.

Venäjän järkkymätöntä asennetta personoi Boris Jeltsin. Jeltsin ylisti Venäjän armeijaa ja sen saavutuksia käytävässä, nyt "virheettömässä" sodassa. Samalla hän korosti sotaa käytävän omien ohjeittensa mukaan.

Samana päivänä hän lähetti lämpimän uudenvuoden sähkeen Bill Clintonille. Jeltsin totesi kuluneen vuoden olleen maiden suhteissa "viileän", mutta parempaa on tulossa. Venäjän ja Yhdysvaltojen presidenttien huipputapaamiset olivat todistaneet, ettei mailla lopulta ole kansainvälisesti kireinäkään aikoina vaikeuksia löytää "kahdenvälisesti" ratkaisuja ongelmiin.

Niinhän se on. Clinton soti sotansa Jugoslaviassa. Jeltsin tulkitsee sen avoimeksi valtakirjaksi Kaukasiassa. Siihen on Clintonin - ja samalla herkemmällä omallatunnolla varustettujen eurooppalaisten - tyytyminen, jos venäläiset vain selviytyvät sotilaallisesti alkamastaan sodasta.

Pää pystyssä vaikka kädet veressäkin marssiva Venäjä on lännelle pitkän päälle turvallisempi kumppani kuin itseään etsivä hajoava suurvalta. Jeltsin ei laskenut leikkiä muistuttaessaan Venäjän ydinaseista.

Siksi Venäjä saa tehdä tshetsheeneille mitä parhaaksi näkee kokematta muita kuin sanallisia protesteja.

Sellainen on suurvaltojen moraali ensi vuosituhannellakin.

Savon Sanomat arvioi palkankorotusten tasoa

Työmarkkinaosapuolten julkisista puheenvuoroista voisi päätellä, että näkemykset seuraavien palkankorotusten tasosta ovat dramaattisen kaukana toisistaan. Prosenttipelin avasivat työntekijäpuolella SAK:laiset metalliliitto ja Rakennusliitto, jotka kertoivat tavoittelevansa kustannusvaikutukseltaan neljän prosentin sopimuksia.

Työnantajajärjestöt ovat kommentoineet tavoitteita mahdottomaksi. Viimeksi asialla oli johtaja Jussi Mustonen Teollisuuden ja työnantajain keskusliitosta. Mustonen luonnehti Kauppalehdessä (28.12.), että neljän prosentin vaatimukset edustavat mennyttä maailmaa.

Mustonen on oikeassa siinä, että jos työvoimakustannuksia uusilla sopimuksilla todella nostettaisiin neljä prosenttia, se laskisi Suomen kilpailukykyä keskeisiin kilpailijamaihin verrattuna. EU:n komissio, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja OECD ovat kaikki arvioineet, että työvoimakustannukset nousevat euroalueella ensi vuonna noin 2,5 prosenttia. On selvää, että korotukset Suomessa on järkevää mitoittaa tämän arvion mukaan.

On lisäksi huomattava, että ansioiden nettonousun arvioidaan olevan Suomessa ensi vuonna noin prosentin verran ilman minkäänlaisia sopimuskorotuksia palkkaperinnön ja odotettavissa olevien liukumien vuoksi.

Työvoimakustannusten päästäminen karkaamaan olisi Emun oloissa anteeksi antamatonta, niin kuin on moneen kertaan todettu. Kansantalouden korjausliikkeitä on rahapoliittisten instrumenttien puuttuessa huomattavan vaikea tehdä.

Mustonen huomauttaa Kauppalehden haastattelussa, että ylimitoitettujen palkankorotusten negatiivinen vaikutus työllisyyteen on nyt suurempi kuin ennen Emu-jäsenyyttä. Kustannusten nousun siirtäminen hintoihinkin on kiristyneen kilpailun vuoksi aikaisempaa vaikeampaa.

Saksassa ja Ranskassa esitettyihin maltillisiin palkankorotuksiin viitaten Mustonen arvioi, että "Emu-alueen kovassa ytimessä" rahaliiton asettamat reunaehdot on sisäistetty paremmin kuin Suomessa.

Olisikohan kysymys kuitenkaan siitä? Voisi nimittäin arvioida myös niin, että Suomessa työntekijöiden vaatimukset ovat suuremmat, koska meillä talous on jo pitkään kasvanut nopeammin kuin euroalueella keskimäärin.

Ovatko ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen näkemykset oikeasta palkankorotusten tasosta todella niin kaukana toisistaan kuin julkisista lausunnoista voisi päätellä? Eivät ole.

Lausunnoista on tässä vaiheessa työmarkkinakierrosta kuorittava päältä runsaasti silavaa, jota niiden päälle sivellään puhtaasti taktisista syistä. Kovin harvoin työehtosopimuksia on syntynyt niin, että työnantajat olisivat oitis hyväksyneet työntekijöiden ensimmäisen pyynnön. Oikea taso löytyy nytkin vain vakavissa neuvotteluissa, ei tiedotusvälineiden välityksellä käytävässä keskustelussa.

Turun Sanomat kehottaa ottamaan oppia Ruotsin pakolaispolitiikasta

Joskus aiemmin tiukan pakolaispolitiikkansa vuoksi arvostelun kohteeksi joutuneesta Suomesta näyttää tulleen pakolaisten toivemaa. Ainakin Puolan ja Slovakian romanien keskuudessa tiedetään, että "täällä kohdellaan turvapaikanhakijoita hyvin".

Niinpä romaniperhe pakkaa laukkunsa ja matkustaa turisteina läpi suvaitsevuudestaan tunnetun Ruotsin ja saapuu Turkuun tai Helsinkiin, jossa se laatii turvapaikka-anomuksensa.

Todisteena tietoyhteyksien toimivuudesta tulijoilla on mukanaan valmiiksi kirjoitettu vaatimuslista niistä vaatteista ja tavaroista, joita he haluavat. Tämän jälkeen he voivatkin olla varmoja, että heidän kaikista tarpeistaan huolehditaan kuukausia tai vuosikin, vaikka turvapaikkaoikeus ei lopulta heltiäisikään.

Meillä on rukattu pakolaispolitiikkaa vähitellen yhä vapaamielisempään suuntaan. Osittain tällä on varmaankin haluttu korjata Suomen mainetta pakolaisasioiden hoidossa. Toisaalta liberaalimpaan pakolaispolitiikkaan on ollut hyvä mahdollisuus, kun turvapaikkaa hakeneiden määrä on vakiintunut varsin alhaiselle tasolle alle tuhanteen vuodessa.

Suomen puheenjohtajuuskaudella koko EU:n pakolaispolitiikka on kulkenut avoimempaan suuntaan. Tämä tuli selvästi näkyviin Tampereen ylimääräisessä huippukokouksessa, jossa unionin jäsenmaat sitoutuivat noudattamaan Geneven pakolaissopimusta viimeistä piirtoa myöden ja lupasivat taata turvapaikkaoikeuden sitä tarvitseville EU:n alueelta.

Liberaalilla pakolaispolitiikalla on kuitenkin varjopuolensa. Se houkuttelee muuttomatkalle myös sellaisia ihmisiä, joita varten sitä ei välttämättä ole rakennettu. Voidaankin kysyä kohdellaanko Puolan ja Slovakian romaneja kotimaissaan niin huonosti, että heillä on oikeus turvapaikkaan.

Suomeen on saapunut tänä vuonna yli 1 200 Slovakian romania. Heidän kaikki tähän asti käsitellyt turvapaikkahakemuksensa on hylätty. Ruotsi ja Saksa käännyttävät Puolan ja Slovakian romanit takaisin heti rajalta, kun heidän turvapaikka-anomuksensa on todettu perusteettomiksi.

Suomessakin valmistellaan parhaillaan ulkomaalaislakiin muutosta, jolla turvapaikkahakemusten käsittelyä pyritään lyhentämään. Niin sanotuista turvallisista maista tulevat on tarkoitus käännyttää entistä nopeammin.

Lain uudistamisen yhteydessä olisi harkittava vakavasti lähtemistä Ruotsin ja Saksan kanssa samoille linjoille, mikä merkitsisi turvapaikkahakemusten pikakäsittelyn käyttöönottamista.

Nykyinen tilanne, jossa ihmisten annetaan asettua Suomeen vuodeksikin ilman todellista mahdollisuutta jäämisestä, ja heitetään sen jälkeen ulos, ei voi olla kummallekaan osapuolelle hyväksi. Toisaalta käytäntö syö kohtuuttomasti vastaanottokapasiteettia "oikeilta" pakolaisilta ja toisaalta taas jyrkät elämänmuutokset saattavat olla tuskallisia etenkin pakolaiseksi pyrkijöiden lapsille.

Koonnut: TK
29.12.1999

Muut lehdet -sivulle