Muut lehdet torstaina 16.12.1999

Kansan Uutiset arvioi Venäjän vastalauseen merkitystä

Maa kävi paniikin partaalla, kun Suomi sai Neuvostoliitolta yya-sopimuksen mukaisia konsultaatioita koskevan nootin vuonna 1961. Presidentti Urho Kekkonen matkusti Zavidovoon tapaamaan naapurimaan johtajia ja sai neuvotteluin pelastetuksi maan enemmältä pahalta.

Vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi suurvaltanaapurin nootti ollut sen vuoden uutispommi. Nyt Venäjän nootti, vastalause, on uutinen uutisten joukossa eikä aiheuta sen kummempaa säpinää edes ulkoministeriössä. Paljon on muuttunut.

Venäjän ulkoministeriö esitti maanantaina Suomen Moskovan suurlähettiläälle vastalauseen sen johdosta, että Tshetshenian edustaja Usman Ferzauli oli tavannut lauantaina Helsingissä Suomen ulkoministeriön edustajia. Venäjä ilmoitti pitävänsä tekoa sekaantumisena sisäisiin asioihin, "itse asiassa tehetsheeniseparatistien ja -terroristien rohkaisemisena".

Vastalauseen sävy ja ilmaisut tuovat mieleen vanhat neuvostovallan ajat. Venäjä sanoo, että "tällaiset toimet ovat ristiriidassa Venäjän ja Suomen hyvän naapuruuden kanssa". Venäjä odottaa tällaisen toiminnan estämistä tulevaisuudessa. Vastalauseessa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että tiedotusvälineet ovat tavanneet tshetshenialaisia.

Suomen ulkoministeriö reagoi järkevästi, kun se totesi, ettei Venäjän protesti anna aihetta erityistoimiin. Suomi on jo vastannut virkamiesten välityksellä, että kyse oli normaalista tiedonhankinnasta. Suomen tulee erityisesti nyt, kun se on EU:n puheenjohtajamaa, saada mahdollisimman monipuolinen kuva mm. Kaukasuksen humanitaarisesta tilanteesta. Demokraattisessa Suomessa valtiolla ei tietenkään ole sanomista siihen, ketä tiedotusvälineiden edustajat tapaavat.

Venäjä on valinnut Tshetshenia-operaatiossaan sekä sotilaallisesti että propagandistisesti erittäin häikäilemättömän linjan. Siihen vastalauseen sananvalinnat istuvat. Venäjää on ärsyttänyt se, että EU:n huippukokous tuomitsi jyrkästi sen brutaalin tavan käydä sotaa omia kansalaisiaan vastaan. Tshetsheeniedustajan Helsingin vierailu osui (osutettiin) huippukokouksen aikaan, ja se lisäsi ärtymystä, vaikka hän ei itse kokouspaikalla käynytkään.

Venäjän reaktio oli ylimitoitettu ja kertoi lähinnä siitä, kuinka nurkkaan ahdistetuksi Venäjän johtajat tuntevat itsensä, kun tukea Tshetshenian sotaretkelle löytyy vain omia vähemmistöjään vainoavasta Kiinasta. Toisaalta Venäjä on valitsemansa linjan vanki; sen oli pakko reagoida jotenkin ollakseen johdonmukainen.

Ilmeisesti nyt nähty diplomaattinen välikohtaus jää myrskyksi vesilasissa. Venäjälläkin varmaan ymmärretään, ettei Suomi edusta EU:n puheenjohtajamaana toimiessaan vain itseään, vaan koko unionia. Venäjän protestikin on tarkoitettu koko unionille eikä vain Suomelle.

Juuri se, että Suomi on nyt EU:n jäsen, tekee myös tilanteen perin toiseksi kuin se olisi ollut vielä parikymmentä vuotta sitten. On yhä meidän - ja nyt myös EU:n - edun mukaista, että Suomi on mahdollisimman hyvissä väleissä suurvaltanaapurinsa kanssa. Mutta enää ei jokaisesta risahduksesta tarvitse hermostua.

Suomenmaa kirjoittaa maanviljelijöiden mielenosoituksesta

Maanviljelijäin mielenosoituksesta Helsingissä EU:n huippukokouspäivänä on noussut julkinen päivittely ja paheksunta. Ei riitä, että ylilyönnit on tunnustettu ja niitä on pahoiteltu, vaan viljelijöiltä vaaditaan vuorostaan "päätä vadille". Aitojen, joskin kovin herkkähipiäisten tunteenpurkausten ohella lehtien palstoilla esiintyy vanhanaikaista poliittista hivutusta viljelijäväestöä vastaan.

Yhteinen huolenaihe tuntuu olevan, että ronskiksi mennyt mielenilmaus pilaa viljelijäin mainetta kuluttajien silmissä. On totta, että yleinen mielipide suhtautuu viljelijäväestöön aiempaa suopeammin. Kotimaista ruokaa osataan arvostaa, ja ymmärretään, että viljelijänkin pitää saada elanto työstään.

Suhteet kuluttajiin ovat tärkeät ja pitkään rakennetut hyvät mielikuvat voivat helposti säröytyä. On kuitenkin niinkin, että suhteet ja mielikuvat eivät elätä. Joskus on sanottava suoraan ja rajusti, jotta sana menee perille - senkin uhalla, että imago voi kärsiä.

Maatalousministeri Kalevi Hemilä paheksui hänkin vuolain sanakääntein mielenosoitusta ja näki sen takana poliittisia mörköjä keskustan suunnalta. Olihan siellä keskustalaisia, viljelijät kun ovat enimmäkseen keskustalaisia, mutta miksikään puoluepeliksi mielenosoitusta ei pidä leimata.

Mielenkiintoisempaa oli panna merkille Hemilän arvio, että viljelijäin viesti meni perille niin EU:n komission puheenjohtajalle Romano Prodille kuin maatalouskomissaari Franz Fischlerille. Ylilyönteineenkin mielenosoitus taisi sittenkin olla aika tehokas, ja maailmalla on nähty paljon railakkaampia ja rumempia tapoja osoittaa mieltä.

Savon Sanomien mielestä eduskunta voisi keskittyä olennaiseen

Valtion talousarvio eli budjetti on epäilemättä yksi valtakunnan tärkeimmistä, ellei jopa tärkein vuotuinen asiakirja. Budjettia hyväksyttäessä päätetään siitä, miten valtion taloudelliset voimavarat jaetaan. Budjettia käytetään tulonjaon välineenä ja sen avulla harjoitetaan suhdannepolitiikkaa. Tarkkaavaiselle ja asiantuntevalle lukijalle budjetti kertoo valtiovallan alueellisista painotuksista. Syksyllä eduskunnalle annettavaa budjettiesitystä voi pitää hallitusohjelmaa yksityiskohtaisempana vuoden mittaisena poliittisena ohjelmana, jolle hallitus pyytää eduskunnan tukea.

Ei olekaan mikään ihme, että poliittinen debatti loppuvuodesta tiivistyy nimenomaan budjetin ympärille. Normaalitilanne on, että hallitus sekä hallituspuolueiden kansanedustajat puolustavat budjettia ja opposition kansanedustajat arvostelevat sitä. Hieman yksinkertaistaen voisi väittää, että todellinen poliittinen valta on sillä, jolla on hallussaan budjettivalta.

Eduskunta aloitti tiistaina valtion ensi vuoden budjetin palautekeskustelun. Viime vuosina on totuttu siihen, että myös hallituspuolueiden kansanedustajat ovat syytelleet hallitusta ja erityisesti valtiovarainministeriötä budjettivallan anastamisesta. Tällä kertaa juuri tämä aihe hallitsi palautekeskustelua.

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö piikitteli hallituspuolueiden eduskuntaryhmiä siitä, että ne suuriäänisesti kuluttivat suurimman osan ajastaan budjetin puolen promillen käsittelyyn. Niinistö tarkoitti hallitusryhmien vajaa kaksi viikkoa sitten nyörittämää joulupakettia, jolla budjettiin tehtiin vajaan 400 miljoonan markan menonlisäykset. Kansanedustajat taas korostivat, että budjettivalta on heillä ja moittivat Niinistöä ivallisuudesta.

Niinistön kiukku on ymmärrettävää. Ei pääse mihinkään siitä, että hallitusryhmien sopimat menonlisäykset tuovat elävästi mieleen takavuosien joululahjarahat, joilla hallituspuolueiden kansanedustajat hyvittelivät äänestäjiään. Tällä kertaa menonlisäykset jäivät pieniksi, eikä kukaan voi kiistää sitä, että rahaa osoitettiin hyväksyttäviin kohteisiin. Siitä huolimatta kyse ei ollut parhaasta mahdollisesta tavasta osoittaa, että budjettivalta on eduskunnalla.

Viime vuosikymmenien aikana valtion budjetista on tullut niin laaja ja teknisesti monimutkainen asiakirja, että eduskunnalla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia muuttaa hallituksen esitystä oleellisesti. Helpoin tapa puuttua budjettiin on joko lisätä tai vähentää budjettiin esitettyjä määrärahoja ilman, että budjetin painopisteet vaihtuvat.

Paljon oleellisempaa kuitenkin olisi, jos eduskunta niin muodollisia kuin epävirallisiakin kanavia pitkin vaikuttaisi budjetin pohjana oleviin finanssipoliittisiin linjanvetoihin ja valvoisi, että niitä myös noudatetaan budjettia valmisteltaessa. Tällainen vaikuttaminen on todellista budjettivallan käyttämistä. Se vaatii asiantuntemusta ja pitkäjänteisyyttä. Poliittisesti houkuttelevampaa on näpräillä sinänsä hyvien ja kannatettavien pikkuasioiden kanssa, joilla on kuitenkin melko vähän tekemistä todellisen vallankäytön kanssa.

Keski-Suomalaisen mukaan eduskunnassa on virinnyt parlamentaarinen ryhtiliike

Budjettikäsittelyn alkuvaiheet ovat osoittaneet, että eduskunnan piirissä yhä kytee viime vaalikaudella sammuneeksi epäilty omatahtoisuuden kipinä. Valtion ensi vuoden talousarvion viimeistelyssä valiokuntatasolla hallituspuolueidenkin edustajat kapinoivat pääministeri Paavo Lipposen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön kovaotteista velanmaksu- ja säästölinjaa vastaan. Budjettiin sisällytettiin muutama ylimääräinen satamiljoonaa, joille ei raamien sisältä tahtonut löytyä tulonlisäyksiä tai säästöjä.

Niinistön myrtyneisyys tällaisen omapäisyyden vuoksi oli silminnähtävää ja korvinkuultavaa. Ministeri heittäytyi lähetekeskustelun aikana ivalliseksi ja onnitteli hallituspuolueiden edustajia promillen murto-osan kokoisesta saavutuksesta. "Se on kovasti somaa, että tällainen muutos on onnistuttu tekemään", Niinistö sivalsi niitä, jotka olivat huolissaan esimerkiksi lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon tai maan tieverkon tilasta.

Kaikki eduskunnan haluamat budjettilisäykset perustuivat jo useamman vuoden aikana kasautuneisiin ongelmiin, joihin talousarviokäsittelyissä on valiokuntien puolelta toistuvasti mutta tuloksetta kiinnitetty hallituksen huomiota. Opposition tukemien hallituspuolueiden edustajien näkemykset eivät siis olleet hatusta vedettyjä vastuuttomuuden osoituksia, vaikka valtiovarainministeri näin antoikin ymmärtää.

Hallituksen budjettiesitykset ovat viime vuosina olleet eduskunnan kannalta läpihuutojuttuja. Todellista muutostarvetta epäilemättä niiden osalta on esiintynyt, mutta sen esiintuominen hallitusrintamasta on ollut hyvin harvinaista. Lipposen-Niinistön suvereenia johtoa vastaan ei ole tohdittu asettua. Sellainen olisi tulkittu hallitusveneen vastuuttomaksi keikuttamiseksi.

Niinistön ylimielinen esiintyminen eduskunnan edessä ei tällä kertaa synnyttänyt katumusmieltä. Pikemminkin se toimi sytykkeenä laajemmalle pohdiskelulle eduskunnan ja hallituksen suhteista sekä budjetin tekemisen oikeasta marssijärjestyksestä. Näiltä osin kaikki on ennallaan uudenkin perustuslain astuessa voimaan.

Lopullinen sananvalta valtion talousarvion osalta on eduskunnalla, ja hallitus tarvitsee aina toiminnalleen eduskunnan enemmistön luottamuksen. Vaikka valtiovarainministeri sekä hänen alaisensa virkamiehet ovatkin muutaman viime vuoden aikana tottuneet saamaan tahtonsa perille muuttumattomana, se ei tarkoita, että eduskunta olisi lopullisesti luovuttanut kansalta saamansa valtakirjan alaiselleen hallitukselle.

Eduskunnan piirissä virinnyt parlamentaarisen päätöksenteon ryhtiliike edustaa oikeansuuntaista kehitystä. Ei-toivottavaa vastuutonta villiintymistä se suinkaan ei ole. Hallituksen ja eritoten valtiovarainministeriön suuntaan lähetetty viesti toivottavasti menee perille ja tuo tullessaan todellista yhteistyöhalua käskytyksen ja sanelun sijaan.

Koonnut: TK
16.12.1999

Muut lehdet -sivulle