Muut lehdet tiistaina 4.1.2000

Kansan Uutiset kirjoittaa Venäjän siirtymisestä Putinin aikaan

Uuden vuoden aattona erostaan ilmoittanut Venäjän presidentti Boris Jeltsin on aina tiedetty ajoituksen mestariksi. Hänellä on ollut myös draaman tajua, josta yhtenä osoituksena on voimakkaiden tunteiden sävyttämä jäähyväispuhekin.

Jeltsin ei etukäteen vihjannut aikomuksistaan ja siksi ero yllätti useimmat niin hänen kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Venäjällä oli alettu jo valmistautua kesän presidenttivaaleihin.

Ajankohdan oli keksinyt joko presidentti itse tai sitten hänen lähipiirinsä: uuden vuosituhannen aloittaa nyt uusi, viriili hallitsija ja kaikkensa maalleen uhrannut vanha presidentti vetäytyy parrasvaloista päättyvän millenniumin myötä.

Vallanvaihdon esinäytös eli joulukuiset parlamenttivaalit menivät Kremlin sisäpiirin kannalta niin hyvin, että se oli valmis ottamaan seuraavan askeleen. Siksi Jeltsinin lähipiiri myös pystyi ajoittamaan vallansiirron draamallisesti parhaaseen mahdolliseen hetkeen.

Venäjä siirtyi Putinin aikaan niin vaivattoman tuntuisesti, että moista oli ennakkoon vaikea kuvitella tapahtuvaksi minkään suurvallan osalta. Joka tapauksessa vt. presidenttinä maata maaliskuun lopun vaaleihin asti johtava Vladimir Putin on nyt niin vahvoilla uudeksi ykkösmieheksi, että tarvitaan todella rajuja mullistuksia ja nopeasti, jos haastajat aikovat hänet kaataa. Putinin tukena ovat niin Kremlin sisäpiiri, tiedonvälitys kuin myös energiateollisuutta hallitsevat rahapiirit.

Uuden vuoden puheessaan presidentti Martti Ahtisaari totesi, että ulkomaailma ei voi ratkaista Venäjän ongelmia vaan ratkaisujen on noustava maasta itsestään. Ahtisaaren puhe oli nauhoitettu ennen tietoa vallanvaihdoksesta, mutta harvinaisen hyvin presidentin luonnehdinta sopi uuteenkin tilanteeseen eli "Venäjällä joudutaan vakavasti pohtimaan, mistä löytyy sitoutuminen ja uudistusmieli, joita tarvitaan terveen yhteiskunnan rakentamiseen".

Jeltsin jää historiaan niin demokratisoitumiskehityksen vauhdittajana kuin toisaalta yhtenä viime vuosien sekasortoisen talouskehityksen arkkitehtina. Näyttämättä jää, olisiko kehitys ollut toinen, jos Jeltsin olisi vetäytynyt ennen toista presidenttikauttaan.

Tshetshenian sota muodostunee ratkaisevaksi tekijäksi Putinin presidenttitiellä. Venäläiset haluavat vahvaa johtajaa ja KGB-taustainen Putin on vastannut toiveeseen kiihdyttämällä sotatoimia. Tshetshenian sodan ratkaisu ei löydy voimakeinojen lisäämisestä ja aina on pieni mahdollisuus siihenkin, että Putin voi kompastua Kaukaasia-politiikkaansa. Pysyvä rauhantila ei tälläkään sota-alueella kuitenkaan ole mahdollista ilman poliittista ratkaisua.

Arviot Putinista ovat yhä kautta linjan varovaisia, mikä onkin ymmärrettävää, sillä miestä ei kovin hyvin maan ulkopuolella tunneta. Kovin suuria muutoksia tuskin kuitenkaan on tiedossa, sillä vt. presidentin tukena on sama neuvonantajakaarti, joka viime vuodet on avustanut Jeltsiniä.

Olennaista Venäjän talouden kehityksen kannalta olisi voimistaa toimia mm. korruptiota vastaan. Kovin paljon tosin ei lupaa se, että Putinin ensitöikseen takasi Jeltsinille ja hänen perheelleen oikeudellinen koskemattomuuden mahdollisia korruptiosyytteitä vastaan.

Ilta-Sanomat pelkää jo työvoimapulaa

Vaikka joukkotyöttömyys vaivaa laman jäljiltä Suomea vielä 2000-luvun alussa, tulevaisuudessa ongelmaksi tulee työvoimapula.

Vuosien 2004-05 vaiheilla alkaa sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle. Samaan aikaan täysi-ikäisyyden saavuttavat ikäluokat ovat pieniä. Yhtälö johtaa kymmenen vuoden kuluessa tilanteeseen, jossa työvoima alkaa pienentyä.

Tulevaisuus näyttää hyvältä niiden nykyisten peruskoululaisten kannalta, joiden on aika astua työelämään kymmenen vuoden kuluttua. Luultavasti enemmistö heistä voi valita, mitä työtä rupeaa tekemään. Kymmenen vuodenkin kuluttua Suomessa on suosittuja ja epäsuosittuja töitä, ja epäsuosituille on vaikea löytää tekijöitä työntekijöiden markkinoilla.

Vaikka ns. tietotyötä pidetään kasvualana, enemmän ihmisiä lasketaan vuoteen 2010 mennessä tarvittavan perinteisille aloille: teollisuuteen ja palveluihin. Vaikka teolliset työpaikat eivät juuri lisääntyisi, uuden työvoiman tarve kasvaa suureksi, koska työntekijöiden keski-ikä on teollisuudessa korkea.

Hoitoaloilla työvoiman tarpeesta "huolehtii" väestön keski-iän nopea kohoaminen, ja palvelujen tarvetta pitää tulevaisuudessa yllä ns. aktiiviväestön lisäksi kasvava ja kulutuskykyinen eläkeläisväestö.

Työvoimapula saattaa lopulta osoittautua tekijäksi, joka muuttaa tulonjakoa työtuloja suosivaan suuntaan 90-luvun kehityksen suosittua pääomatuloja työtulon kustannuksella. Mahdollista kuitenkin on, että "työtulojen vastaisku" onnistuu vain tulevaisuuden aikuisten suosimilla aloilla. Silloin seurauksena olisi töiden jyrkkä jakautuminen arvostettuihin ja väheksyttyihin ja jopa kaksien työmarkkinoiden synty.

Vaikka työvoimapula aina suosii palkkojen kohoamista, nettopalkkakehitystä hillitsee tulevaisuudessa eläkemaksujen väistämätön nousu.

Suomi ei tulevine ongelmineen ole kovin huonossa seurassa, sillä työvoiman pieneneminen 1900-luvun lopun alhaisen syntyvyyden seurauksena uhkaa koko Eurooppaa. Tekevien käsien määrän vähenemisen on arveltu johtavan jopa kansantuotteiden supistumiseen joskus vuoden 2020 jälkeen.

Kansainvälisen talouden professori Pertti Haaparanta arvioi 2.1. Helsingin Sanomissa, että kasvu voi tulevaisuudessa jatkua vain, jos Eurooppa avautuu siirtolaisille. Ollaanko siihen valmiita?

EU:n todennäköinen itälaajeneminen tuo jossain vaiheessa uutta liikkuvaa työvoimaa "vanhan unionin" maihin, mutta nämä reservit eivät riitä pitkälle, jos EU-jäsenyys panee vauhtia tulijamaiden omiin talouksiin.

Pohjalaisen mukaan edessä on paluu politiikan arkeen

Menneen vuoden loppupuolisko oli suomalaiselle politiikalle ainutlaatuista ja historiallista aikaa. Koskaan aikaisemmin poliittiset johtajamme eivät ole olleet niin keskeisessä asemassa eurooppalaisessa päätöksenteossa.

EU:n puheenjohtajakauden lähtemätöntä merkitystä ei tietenkään pidä liioitella, mutta sen voi huoletta sanoa, että Suomelle ja suomalaiselle itseluottamukselle se teki hyvää. Me olemme nyt entistä luontevammin osa EU-Eurooppaa.

Suotakoon pääministeri Paavo Lipposelle ja koko hallitukselle se valo, jonka EU-puheenjohtajuus heidän ylleen langetti. Nyt juhla on kuitenkin ohi ja edessä on pikainen sopeutuminen kotimaisen politiikan ympyröihin. Presidentinvaalit ja palkkaneuvottelut pitävät ensi hätään huolen siitä, etteivät hallitukselta haasteet lopu.

Työmarkkinajärjestöiltä hallitus odottaa maltillisia palkkasopimuksia, jotta talouden kasvu, työllisyys ja hintavakaus eivät vaarantuisi. Toistaiseksi hallitus on kuitenkin varonut kertomasta yksiselitteisesti, mitä maltillisuus tarkoittaa numeroilla ilmaistuna. Työnantajajärjestöt ovat sen sijaan julistaneet jo tiedossa olevat neljän prosentin korotusvaatimukset liian suuriksi nykyisiin Emu-oloihin.

Lähiviikot ovat ratkaisevia. Ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen näkemyserot eivät vielä sinänsä merkitse, että edessä olisi lakkojen ja palkkataistelun repimä kevät arvaamattomine seurauksineen; osapuolten keskinäinen nokitteluhan kuuluu asiaan jo neuvottelujen uskottavuuden vuoksi.

Sana arvaamaton on joka tapauksessa täysin paikallaan palkkaneuvottelujen seurauksista puhuttaessa. Meillä ei ole lainkaan kokemusta siitä, mitä työtaisteluista ja ylisuuriksi lipsahtavista palkankorotuksista seuraa rahaliiton ja markkinavoimien säätelemissä oloissa. Kokemukset ovat peräisin ajalta, jolloin valtiovallalla vielä oli käytössään keinoja paikata työmarkkinapolitiikan virheitä. Devalvaation kaltaisia omia talouden sääntelykeinoja ei enää ole.

Hallituksen huoli palkkakehityksen riistäytymisestä on siis aiheellinen. Toisaalta hallitus voisi tehdä tilanteen hyväksi muutakin kuin vaatia yleisluontoisesti maltillisuutta. Lupaus palkita maltti veronalennuksella on jäänyt kovin epämääräiseksi. Porkkana ei paljon houkuttele, jos tiedossa ei ole, kuinka suuri se on ja millaisista ansioista sen saa.

Jos työmarkkinaneuvottelujen merkitys Suomen taloudelle ja työllisyydelle on tosiaan niin suuri kuin sanotaan, hallituksen luulisi toimivan asian vaatimalla vakavuudella jo nyt eikä vasta sitten, kun epäonnistuneen sopimuskierroksen seuraukset kaatuvat syliin.

Palkkaneuvottelujen lisäksi myös presidentinvaalit aiheuttavat politiikkaan ilmakuoppia. Mahdollista ja jopa todennäköistä on, että maaliskuussa virkaansa astuva uusi presidentti tulee eri puolueesta kuin nykyinen pääministeri. Sillä saattaa olla oma vaikutuksensa presidentin ja hallituksen yhteistyökykyyn - ja myös hallituksen sisäiseen ilmapiiriin.

Ehkä tätä tulevaisuudenkuvaa on kuitenkin paisuteltu puoluepoliittisista syistä. Varsinkin keskustassa on intoiltu, että demaripresidenttien ketjun katkeaminen johtaa hallitusremonttiin ja suunnan muutokseen sisäpolitiikassa.

Varmempi veikkaus on, ettei presidentin vaihtumisella ole lainkaan välittömiä poliittisia vaikutuksia. Kaikki jatkuu ennallaan, käyttääpä presidentin riisuttuja valtaoikeuksia kuka tahansa.

Savon Sanomien mukaan Ahtisaari piti uransa näköiseen itsenäisyyspuheen

Presidentti Ahtisaaren viimeistä uudenvuodenpuhetta on ehditty luonnehtia yllätyksettömäksi. Vaikka puhe ei sisältänyt mitään selkeää yhteenvetoa kaudelta, se kuvasteli uskollisesti presidentin tärkeinä pitämiä painopistealueita.

Ahtisaaren presidenttikausi on näyttäytynyt aikalaisille lähinnä kahden osa-alueen painotuksena: sisäpolitiikassa Ahtisaaren kaudesta jäävät epäilemättä päällimmäisinä mieleen hänen maakuntamatkansa, ulkopolitiikassa hänen toimeliaisuutensa on näyttäytynyt niinikään runsaana matkustamisena.

Tässä mielessä hän jääkin historiaan kaikkien aikojen aktiivisimpana presidenttinä. Samanlaiseen liikkuvuuteen tuskin yltää hänen seuraajansakaan. Laiskuudesta Ahtisaarta ei päästä todellakaan arvostelemaan, kuten hän onkin todennut arvostelijoilleen.

Ahtisaaren viimeinen puhe oli uskollinen hänen toimintatavoilleen monessakin mielessä. Hänelle on ollut kaiken aikaa ominaista tietynlainen eleettömyys. Ahtisaaren otteissa on harvoin samanlaista dramaattisuutta kuin edeltäjällään Mauno Koivistolla, Urho Kekkosesta puhumattakaan. Ahtisaari on toiminut arkisesti kuin yritysjohtaja, niin myös esiintymisissään. Hänen puheensa ovat monien mielestä liiankin arkisia vuosikatsauksia tasavallan tilaan.

Viimeisen puheensa Ahtisaari oli painottanut selkeästi ulkopolitiikkaan. Tämä on luontevaa useastakin syystä. Paitsi että ulkopolitiikka on presidentin työn painopistealue, se on ollut sitä Ahtisaarelle hänen taustansa vuoksi. Hänen työhistoriansa on lähes yksinomaan ulkopolitiikan saralta.

Ulkopolitiikan korostuminen päätöspuheessa oli luontevaa myös siksi, että Ahtisaaren kaudella se nousi EU-jäsenyyden vuoksi aivan uuteen asemaan. Suomen puheenjohtajuus oli Ahtisaaren presidenttikauden selkeä huipentuma.

Suomi nousi kauden viimeisenä vuonna - ja paljolti presidentin ansiostakin - keskeiseksi toimijaksi maailmanpolitiikassa. Hänen toimintaansa Kosovon kriisin laukaisemisessa voi rinnastaa Kekkosen Etyk-isännyyteen ja Koiviston toimintaan suurvaltojen johtomiesten luottomiehenä.

Sisäpolitiikassa Ahtisaaren jäljet jäävät selvästikin edeltäjiään heiveröisemmiksi. Sitä kuvaa eivät maakuntamatkat muuksi muuta. Hänellä ei ole ollut Koiviston taloudellisen toimijan otetta. Näkyvin aktiviteetti, vaalikamppailussakin esiin noussut työttömyyden nujertaminen uusin ottein, jäi lopulta puolitiehen, eli lähinnä hallituksen toimien tukemiseksi ja siten lähes yksinomaan vahvan talouskasvun varaan. Viimeisessä puheessaankaan Ahtisaari ei aiheeseen enää juuri puuttunut.

Vaikka presidentti Ahtisaaren ja hänen oman puolueensa tiet ajautuivatkin loppusuoralla omituisesti ristiin ehdokkuutta koskevassa asiassa, ja monille kansalaisille jäi epäselväksi, olisiko hän ollut halukas vielä jatkamaan, presidentille ei näytä jääneen erikoisesta episodista pahemmin hampaankoloon. Hänen siirtymistään sivuun huojentuneena ja tyytyväisin mielen helpottaa oleellisesti uran huipennus kansainvälisenä toimijana sekä sitä heijasteleva suuri kansansuosio kotimaassa.

Turun Sanomat patistaa harkitsemaan kuntaliitoksia

Kuntaliitossa ei ole juurikaan kuntien yhdistämisen puolesta intoiltu. Linjana on ollut korkeintaan yhteistyön tehostamisen merkitys. Kuntien yhteistyössä ei sinänsä ole mitään pahaa. Sitä tarvitaan ja sitä kannattaa kehittää, mutta se ei aina riitä.

Nyt tuntuukin myös kuntaliitossa tuuli kääntyvän. Kuntaliiton johtoon on astunut mies, joka haluaa kuntaliitoskysymyksen kaivamista esiin tabulaatikosta. Kuntaliiton uuden toimitusjohtajan Risto Parjanteen mielestä ilmassa on nyt niin paljon muutoksia, että kuntaliitokset on järkevää ottaa keskusteltavaksi.

Viime marraskuussa silloinen Oulun kaupunginjohtaja Parjanne hätkähdytti oululaisia kehottamalla näitä pohtimaan kahdensadan tuhannen asukkaan dynaamisen yliopistokaupungin muodostamista. Parjanne arvelee, että suur-Oulu olisi "kova sana Pohjois-Euroopassa".

Keskustelu kuntaliitoksista näyttää olevan piristymässä. Asian otti esille myös sisäministeri Kari Häkämies viime vuoden elokuussa. Hän esitti kuntien määrän huomattavaa vähentämistä. Häkämies päätyi runsaaseen sataan kuntaan nykyisten 452 sijasta.

Lieksan kaupunginjohtaja Niilo Tirkkonen puolestaan on esittänyt reippaasti, että koko Pohjois-Karjalasta tulisi muodostaa yksi maakuntakaupunki. Pohjois-Karjalan 170 000 asukkaan kaupunki olisi epäilemättä varteenotettava tekijä.

Tirkkonen perustelee esitystään hallinnollisilla päällekkäisyyksillä sekä seutukuntien kehityksen eroilla. Erot kuntien kyvyssä tuottaa palveluksia ovatkin kasvamassa koko ajan. Tämä johtaa myös yhä kasvaviin eroihin veroprosenteissa. Jo nyt kalleimmassa kunnassa maksetaan tuloveroa yli neljä prosenttiyksikköä enemmän kuin halvimmassa.

Huikeista veroprosenteista huolimatta köyhät kunnat eivät pysty tarjoamaan asukkailleen juuri minkäänlaisia palveluja. Vauraissa kunnissa taas asukkailla on kaikki mahdolliset palvelut käytettävissään huolimatta alhaisemmista veroista. Ajatus kansalaisten yhdenvertaisuudesta on kaunis, mutta se tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi.

Parjanne päätyykin patistamaan kuntia tekemään rehellisen ja kriittisen arvion siitä, miten ne selviävät kehittämistehtävistään. Monessa tapauksessa tämä arvio tulisi päätymään toteamukseen: hyvin heikosti. Ainoa mahdollisuus peruspalvelujen takaamiseksi saattaisi tällöin olla kuntaliitos.

Kuntien asemaa ei mitenkään helpota se, että niiden on nykyään otettava huomioon myös isommat ympyrät eli kansainvälistyminen ja Euroopan integraatio. Suuri menestyy aina paremmin alueiden Euroopassa kuin pieni.

Koonnut: TK
4.1.2000

Muut lehdet -sivulle