Muut lehdet tiistaina 7.12.1999

Savon Sanomien (7.12.1999) mukaan WTO-kokous oli pannukakku

Viisi vuotta toimineen Maailman kauppajärjestön WTO:n Seattlen-kokouksesta odotettiin ennakkoon paljon, vaikka jo etukäteen uumoiltiin myös vaikeuksia. Eri puolilla maailmaa puhuttiin kokouksen alla yllättäen aikaisempaa protektionistisemmin äänenpainoin. Silti Seattlen kokouksen päättyminen ilman minkäänlaisia tuloksia oli monille suoranainen järkytys.

Kohta alkavan uuden vuosituhannen alun piti olla sopimuksin säännellyn vapaakaupan läpimurto. Nyt vuosituhannen ensimmäisinä vuosina on yritettävä pelastaa se, mikä vanhan vuosituhannen viimeisinä vuosikymmeninä onnistuttiin rakentamaan. Olisi liian helppoa syyttää kokouksen epäonnistumista huonosta valmistelusta ja jättää kaikki siihen.

Huono valmistelu kertoo, että koko prosessin takana on syvempiä ongelmia, jotka pitäisi osata purkaa. Suomen ulkomaankauppaministerin Kimmo Sasin (kok.) mukaan tuloksia ei syntynyt suurelta osin siksi, että kokoukselle ei esitelty hyvin valmisteltua pohjapaperia sopimuksen perustaksi. Totta, mutta miksi sopivaa paperia ei saatu aikaan?

Ensinnäkin kysymys on Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin keskinäistä kauppaa koskevista erimielisyyksistä. Ne kärjistyvät kiistaan EU:n maksamista maatalouden vientituista. Seattlen kokouksessa EU:n neuvottelijat Ranskan rajusta vastustuksesta huolimatta olivat jo hyväksymässä kompromissin, jonka mukaan tuet olisi asteittain lopetettu. Lopulta tämäkin alustava sopu kariutui kuitenkin siihen, että muissa suurissa asioissa ei lähennetty käytännössä lainkaan.

Olisiko Seattlen kokous onnistunut, jos EU ja Yhdysvallat, maailman suurimmat kauppamahdit, olisivat kyenneet sopimaan keskenään ohi muiden WTO:n jäsenvaltioiden. Tuskinpa. WTO on siihen kohdistetusta kritiikista huolimatta demokraattisesti hallittu järjestö, jossa kaikkien jäsenmaiden äänillä on sama paino. Esimerkiksi köyhien kehitysmaiden olisi ollut vaikea taipua suureen kompromissiin, jonka EU ja Yhdysvallat olisivat neuvotelleet niiden päiden yli.

Onkin jo arvioitu, että nykyisillä säännöillä WTO on ajautunut tilanteeseen, josta se ei pääse ulos ilman perusteellista muutosta. Sääntöjä ja muita menettelytapoja on uusittava, jotta Seattlen kokouksen kaltaiset farssit eivät toistu. Paradoksaalista tilanteessa on kehitysmaiden kannalta, että ne joutunevat luovuttamaan äänivaltaansa sääntöremontin yhteydessä.

Itse asiassa myös Seattlen epäonnistuminen tuntuu enemmän köyhien tai ylipäänsä pienien valtioiden kaupankäynnissä. Suuret ja rikkaat kyllä kykenevät ajamaan etujaan sellaisessakin tilanteessa, jossa kansainvälista kauppaa käydään ilman yhteisesti sovittuja pelisääntöjä.

Epäonnistumisesta huolimatta WTO:n on jatkettava ponnisteluita seuraavan neuvottelukierroksen aloittamiseksi. Seattlessa oli määrä sopia ensi vuonna aloitettavan maailmankaupan yhdeksännen vapauttamiskierroksen asialistasta. Sellaista ei saatu aikaan. Siitä huolimatta neuvottelukierroksen aloittamista ei pidä viivästyttää. On aloitettava helpommasta päästä ilman, että liike pysähtyy. Protektionismin aikaan ei ole enää paluuta.

Pohjalainen (6.12.) kiittää suomalaisten itsetuntoa

Vain 100 vuotta sitten Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta, jota pantiin kovalla kädellä kuriin ja järjestykseen, mutta nyt kun vuosituhat ja -sata ovat loppumassa, taloudellisesti ja henkisesti vahva Suomi toimii puheenjohtajana Euroopan unionissa.

Historiansa karaisema tasavalta ei kärsi enää alemmuuskomplekseista, vaan on aktiivinen ja tunnustettu toimija kansainvälisillä pelikentillä. Suomen suhteet itäiseen naapuriin ovat normalisoituneet, eikä suomettumisen ajan hissuttelusta ole jäljellä muuta kuin kirvelevät muistot.

Kun me suomalaiset vietämme tänään itsenäisyyspäivää, meidän ei enää tarvitse hokea, että saamme kiittää olemassolostamme Neuvostoliiton perustajaa V.I. Leniniä.

Itsenäisyys hankittiin suomalaisten omilla ponnistuksilla ja uhrauksilla. Alkuvaiheet olivat vaikeita, ja suomalaiset joutuivat sotimaan toisiaan vasten.

Jyrkkä kahtiajako punaisiin ja valkoisiin alkoi kuitenkin nopeasti hälvetä ja talvisodassa, jota monet pitävät Suomen varsinaisena itsenäistymisrituaalina ja kansakunnan eheyttäjänä, eri yhteiskuntaluokkia edustavat suomalaiset miehet taistelivat sulassa sovussa rinta rinnan.

Sen jälkeenkin on ollut sama kaiku askelten. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan juuri tekemä asennetutkimus osoittaa, että suomalaisten puolustustahto on pysynyt jatkuvasti korkealla. Kolmeneljäsosaa kansasta ilmoitti, että jos Suomeen hyökätään, suomalaisten pitäisi puolustautua aseellisesti siinäkin tapauksessa, että lopputulos näyttäisi epävarmalta.

Maailmalla kytevät kriisit ovat lisänneet intoa nostaa puolustusmäärärahoja.

Kyselyn mukaan kolmaosa suomalaisista olisi valmis sijoittamaan enemmän verorahoja aseisiin, kun vuotta aiemmin vain viidesosa vastaajista katsoi, että se olisi tarpeen.

Suomalaiset korostavat edelleen myös oman aseteollisuuden merkitystä. Kansalaisista jopa 85 prosenttia ilmoitti, että Suomessa pitää säilyttää oma puolustusvälineteollisuus. Hallitus sai näin selkeän vinkin siitä, että puolustuslaitoksen on kannettava oma vastuunsa. Määrärahoja tilausvaltuuksiin on löydyttävä, vaikka budjetin loppusummaa pitää tiukasti varjella.

Suomalaiset haluavat ylipäätänsä edelleen olla oman onnensa seppiä. Selvä enemmistö kannattaa sotilaallista liittoutumattomuutta, vaikka kaksikolmasosaa vastaajista on sitä mieltä, että Suomi on joka tapauksessa menossa Natoon.

Tästä ei voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että kansan suuri enemmistö arvostelisi ulkopoliittista johtoa.

Suomalaisista vain 10 prosenttia sanoo, ettei ulkopolitiikkaa ole hoidettu hyvin. Kansalaisten syvä luottamus harjoitettuun ulkopolitiikkaan, heijastuu tasavallan presidentin suosiolukuihin, jotka ovat pysyneet hyvinä siitä lähtien, kun presidentti Martti Ahtisaari onnistui Kosovon kriisin välittäjänä.

Suomi lähtee uudelle vuosituhannelle hyvistä asemista. Meillä täytyy olla vain niin paljon malttia vaurastua, että kykenemme saamaan lopulta hallintaan satojatuhansia suomalaisia jäytävän kiron, työttömyyden.

Hämeen Sanomat (6.12.) kirjoittaa Itä-Euroopan ydinvoimaloista

Pääministeri Paavo Lipposen (sd.) mielestä on kohtuutonta vaatia Itä-Euroopan maita sulkemaan ydinvoimalaitoksiaan. Lipponen on asiassa täysin eri linjoilla kuin Euroopan unionin komissio ja eräät EU-jäsenmaat.

Paavo Lipponen on oikeassa, koska eräitä unionin jäsenyyttä havittelevia maita kohdeltaisiin täysin eri tavoin kuin muita hakijoita ja nykyisiä jäsenmaita. Se on Euroopan unionin periaatteiden vastaista.

Lipposen kannanottoon vaikuttivat varmasti myös Suomessa toiminnassa olevat kaksi neuvostovalmisteista ydinreaktoria Loviisan Hästholmenilla. Ne ovat samanlaisia kuin pääosa itäisen Euroopan laitoksista. Miksi siis vaatia esimerkiksi Slovakialta tai Bulgarialta reaktoreiden sulkemista, kun kukaan ei voi vaatia sulkemista Suomeltakaan?

Neuvostovalmisteisten ydinvoimaloiden sulkemisvaatimukset perustuvat lähinnä epäilyyn ja suoranaiseen pelkoon niiden vaarallisuudesta.

Tshernobyl-tyyppiä lukuun ottamatta reaktorit eivät ole sen kummallisempia kuin länsimaissa käytössä olevat atomivoimalat. On vain huolehdittava siitä, että niitä käytetään ohjeiden mukaan ja ne täyttävät kansainväliset turvanormit. Siihen on olemassa keinot.

Ilkka (6.12.) pohtii Ahon asennetta Lipposen hallitukseen

Presidenttikilvan gallup-kärkeen noussut Esko Aho korosti viikko sitten keskustan puoluevaltuuskunnan kokouksessa, ettei hän presidenttiehdokkaana voi katsoa asioita vain oman puolueensa näkökannalta. Tämän vuoksi hän luopui kampanjan ajaksi puolueen johtamisestakin. Ahon tulkittiin ottaneen etäisyyttä keskustaan.

Tulkinta on oikea. Tasavallan presidentti ei ole puoluepoliitikko, vaan koko maan ja kansan henkinen johtaja. Ei vakavasti otettava ehdokaskaan voi toimia puoluepoliitikon lailla.

Aho selvensi vielä suhdettaan presidenttiyteen ilmoittamalla antavansa tukensa istuvalle hallitukselle, mikäli hänet valittaisiin.

Ahon kanta on looginen ja oikea. Perustuslaki sanoo, että tasavallan presidentin tulee toimia yhteistyössä kulloisenkin hallituksen kanssa. Presidentin asiana ei ole osallistua hallituksen muodostamiseen eikä sen kaatamiseen. Se kuuluu eduskunnalle eli puolueille, niiden voimasuhteiden mukaan, jonka kansalaisilta vaaleissa saavat.

Niin kauan kuin hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, sen tulee nauttia presidentinkin luottamusta. Perustuslain henki on, ettei luottamus ole vain passiivista sietämistä, vaan aktiivista positiivista tukea.

On sangen todennäköistä, että Ahon käsityksiin vaikuttavat kokemukset, joita hän pääministerinä sai presidentinvaihdoksen yhteydessä. Martti Ahtisaari esiintyi kampanjassaan oppositiopoliitikkona, joka lupaili suurta muutosta ja antoi ymmärtää silloisen laman ja ahdingon olevan poliitikkojen tahdosta kiinni. Porvarihallituksen pääministerin presidenttiehdokas kertoi ottavansa "vakavaan puhutteluun".

Ahon hallituksen loppukaudella presidentin ja pääministerin suhteet olivat viileät - ero Mauno Koiviston myönteisyyteen oli suuri. Se ei ainakaan helpottanut hallituksen työtä laman voittamiseksi. Epäilemättä presidentin ylisuuret lupauksetkin aiheuttivat pettymystä. Siperia opetti.

Esko Aho on realisti. Toisin kuin kuusi vuotta sitten, nyt presidentinvaihdosta seuraa kenties kolmen vuoden kausi, jolloin uusi presidentti ja vanha hallitus joutuvat työskentelemään yhdessä. Se on liian pitkä aika vaalien odotteluun. Monet vaikeat ratkaisut ulkosuhteissa odottavat, eikä sisäinen kehityskään voi jatkua tällaisena, jos maan ja kansan tuhoisaksi käyvä kahtiajako halutaan pysäyttää.

Mutta jos Esko Ahon presidenttikampanjan kantava teema on eheyttäminen ja kahtiajaon pysäyttäminen, niin kuinka se voi realisoitua mahdollisen voiton jälkeen, ellei sinipunahallitus väisty? Eikö olekaan väliä, kuka presidenttinä on, jos nykymeno saa jatkua, jopa hänen tuellaan? Näin moni muutostoivonsa presidentinvaaliin paneva kysyy.

Perustuslakia pitää noudattaa sekä kirjaimen että hengen mukaisesti. Presidentti ei kaada hallituksia eikä kirjoita hallitusohjelmia. Mutta silti on maan yleisen politiikan kannalta kaikkea muuta kuin yhdentekevää, millaisia arvoja edustava valtionpäämies maassa on.

Esko Ahon valinta olisi voimakkain ajateltavissa oleva viesti - ennen eduskuntavaaleja - Lipposen hallitukselle, että sen politiikka on vahingoksi Suomelle, näivettää maakuntia ja maaseutua, uhkaa omaa elintarviketaloutta ja - mikä vakavinta - eriarvoistaa ihmisiä ja jakaa kansaa kahtia. Uuden ajan presidentiksi esittäytyvä Aho ei uskottele kääntävänsä ajan pyörää taaksepäin. Suomen on toimittava niissä realiteeteissa ja reunaehdoissa, jotka sillä tässä ja nyt on. Mutta ei politiikka silti ole vaihtoehdotonta.

Suomi tarvitsee selviytyäkseen entistäkin tarkemmin kaikki voimavaransa. Ei riitä huolehtiminen kärjen terävyydestä, vaan heikommistakin on oltava kiinnostunut, muutenkin kuin rasitteena kannattavuudelle, kuten nyt valitettavan yleistä on. Siihen käskee sekä järki että sydän. Tasavaltaisen ja tasa-arvoa korostavan poliittisen tradition edustaja valtionpäämiehenä muistuttaa näiden arvojen merkitystä niille, jotka muuttavat arvoja poliittisiksi päätöksiksi.

Eihän presidentti omasta arvomaailmastaan luovu, vaikka yhteistyön kättä eri tavalla ajattelevallekin hallitukselle tarjoaa.

Koonnut: TK
7.12.1999

Muut lehdet -sivulle