Muut lehdet maanantaina 29.11.1999

Lapin Kansan mukaan NATO ei ole vaalien pääkysymys

Suomen liittymisestä Natoon voidaan hyvin käydä keskustelua, mutta presidenttiehdokkaiden ei ole syytä tässä asiassa lukita mielipiteitään liian aikaisin.

Ruotsalaisten presidenttiehdokas Elisabeth Rehn haastaa kerta toisensa jälkeen muita ehdokkaita mukaan keskusteluun siitä, tulisiko maamme liittyä Naton jäseneksi vai ei. Viimeksi sanomalehti Pohjalaiselle antamassaan haastattelussa Rehn kummeksuu nihkeyttä, jolla maamme ulkopoliittinen johto suhtautuu ehdotukseen tehdä selvitys siitä, mitä Nato-jäsenyys Suomelle todella merkitsisi.

Rehn on liputtanut avoimesti Natoon liittymisen puolesta. Hänen mielestään asialla on kiire, että ei kävisi niin, että Nato ei Suomea jäsenekseen hyväksyisikään.

Rehnin hoppuilu asiassa ihmetyttää. Mikä pakottaa Suomen hätäilemään näin perustavanlaatuisessa asiassa? Onko nyt Suomen tai Naton kannalta joku erityinen syy, miksi päätös pitäisi tehdä mahdollisimman nopeasti?

Suomen turvallisuusjärjestely perustuu omaan itsenäiseen puolustukseen. Kansalaismielipide oman armeijan puolesta on vahva. Halu puolustaa tätä maata tarvittaessa vaikka ase kädessä on korkealla.

Tämä tahto näyttää vain kasvavan, sillä esimerkiksi siviilipalvelukseen haluavien nuorten miesten määrä on olennaisesti laskenut. Kun viime vuonna siviilipalveluksen valitsi 2 600 asevelvollista, määrä tänä vuonna jää ennakkotietojen mukaan noin 1 500:aan.

Natoon on suhtauduttu maassamme aina ristiriitaisesti. Sotilaallinen liittoutumattomuus on katsottu Venäjän rajamaana olevalle Suomelle keskeiseksi turvallisuustekijäksi. Siksi oma puolustusjärjestelmämme on rakennettu vahvaksi ja uskottavaksi ja se on voitu tehdä aidolla kansalaisten tuella. Suomella on todellinen kansanarmeija jonka merkitystä yhtenäisyyden tekijänä ei voi vähätellä.

Mikään asia ei tietenkään kestä ikuisesti. Maailma muuttuu, Suomi siinä mukana. Olemme Euroopan unionin jäsenmaa ja mukana siihen kuuluvissa järjestelyissä. EU-päätöstä tehdessämme yksi keskeinen mukaanmenon peruste oli maamme turvallisuuden vahvistuminen. Näin on tapahtunutkin ilman, että olemme sotilasliiton jäsen.

Keskustelu Natosta ja siihen liittymisestä on luonteva jatko käynnissä olevalle kehitykselle. Se, että ylipäätään tästäkin asiasta voidaan meillä vapaasti käydä keskustelua osoittaa, miten paljon lisää liikkumavaraa olemme viime vuosina saaneet. Enää ei tarvitse haudata käytännössä mistään aiheesta puhumista poliittisesti mahdottomana.

Kysymys siitä mitä Nato-jäsenyys Suomelle merkitsisi olisi hyvä selvittää. Mitään syytä pelätä sellaisen työn tuloksia ei ole. Natoon liittyy paljon luuloja, väärää tietoa ja tunnepohjaista suhtautumista ja siksi selvitystyön tekeminen on tarpeellista, jotta keskustelu saadaan lujemmalle pohjalle.

Presidentinvaalien osalta Nato ei kuitenkaan voi olla pääkysymys. Pääehdokkaiden ei kannata hirttäytyä tähän asiaan lyömällä kantansa ehdottomasti kiinni. Aivan kuin missä muussa asiassa tahansa on hyvä pitää tässäkin ovi raollaan kaikkiin suuntiin.

Aamulehen mielestä presidentille riittää pienempi lautanen

Presidenttiehdokkaat kilvoittelevat parhaillaan itsensä määrittelyssä: minkälainen presidentti kukin olisi ja mitä presidentin valtaoikeuksiin liittyvää - ja liittymätöntä - asiaa omalla presidenttikaudellaan painottaisi.

Määrittelyä hankaloittaa uusi perustuslaki, joka tulee voimaan samana päivänä, kun uusi tasavallan presidentti vannoo virkavalansa. Päivä on taiten ja neutraalisti valittu, mutta perustuslain pykälät ja varsinkin niiden tulkinta on aiheuttanut hämmennystä niin ehdokkaissa kuin äänestäjissäkin.

Hämmennys koskee ennen kaikkea ulkopolitiikkaa; sodanjälkeisten presidenttien omaa ja heidän tarkoin varjelemaansa leipälajia. Eikö seuraava presidentti saa enää kunnostautua tässä lajissa?

Vielä voimassaolevan lain mukaan tasavallan presidentti määrää ulkopolitiikasta, kun taas uusi laki on ''vesittänyt'' presidentin määräysvallan niin, että hän nyt johtaa Suomen ulkopolitiikkaa kiinteässä yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja tekee päätöksensä valtioneuvoston valmistelusta.

Käytännössä lakiin kirjataan voimassaoleva käytäntö, ei sen enempää eikä vähempää. Yhteistoimintaan alettiin etsiä muotoja jo Mauno Koiviston aikana ja se on vakiintunut Martti Ahtisaaren kaudella.

Presidentti keskustelee jo nyt säännöllisesti pääministerin ja ulkoministerin kanssa ja johtaa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa.

Sulasta sovusta ja yhteistoiminnasta on yksi merkittävä poikkeus: Suomen edustautuminen Euroopan unionin huippukokouksissa eli Eurooppa-neuvostossa. Presidentti Ahtisaari ilmoitti jäsenyyden alkajaisiksi, että hän osallistuu huippukokouksiin oman harkintansa mukaan - ja hän on osallistunut miltei kaikkiin. Pääministeri on aina mukana.

Uusi laki tekee lopun kahden lautasen politiikasta, ellei valtioneuvosto siihen suostu. Joka tapauksessa presidentin lautanen on vastaisuudessa pääministerin lautasta pienempi, sillä Suomen edustuksesta päättäminen kuuluu yksiselitteisesti valtioneuvostolle. Se voi siis kelpuuttaa halutessaan presidentin matkalle mukaan.

Käytännössä valtioneuvosto ja presidentti pystynevät sopimaan lautasten määrästä, jos kahden valtiollisen instituution välit ovat muuten poliittisesti kunnossa.

Kahden lautasen politiikan suurin vika on se, että ulkoministeri jää lautasetta silloin kun presidentti ja pääministeri istuvat sisällä huippukokouksessa. Se on hankalaa, koska muut ulkoministerit Ranskaa lukuunottamatta ovat mukana.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Ville Itälä on valmis poistamaan presidentin lautasen kokonaan. Sitä tuskin kannattaa tehdä - ehkä presidenttiä taktisena reservinä joskus tarvitaan.

Uuden presidentin on turha surra menetettyä ulkopoliittista mahtiasemaa. Valtaa on ulkopolitiikassakin aivan riittävästi: valtioneuvosto ei kontrolloi presidentin tapaamisia suurlähettiläiden kanssa eikä hänen julkisia puheitaan ja muita esiintymisiään. Niissä hänen sopii esittää omia mielipiteitään ja kannanottojaan Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä kysymyksistä.

Viisas presidentti ja viisas valtioneuvosto osaavat pelata yhteen ulkopolitiikassakin.

Satakunnan Kansa ei ole tyytyväinen maakuntajakoon

Taannoinen läänijaon muutos ja ennen kaikkea siihen liittynyt tehtävien ja vastuiden uusi järjestely sekä maakuntien päätösvallan kasvu olivat Satakunnalle erittäin tärkeitä uudistuksia, niin kuin tälläkin palstalla on monesti todettu.

Satakunnan kehitysedellytykset paranivat, ja lisäksi se pääsi vihdoin suurin piirtein samalle lähtöviivalle niiden kaltaistensa alueiden kanssa, jotka aiemmin olivat olleet myös läänejä.

Hallinnon uudistaminen jatkuu, samoin tehtävien ja päätösvallan siirtely. Maakuntien aseman kohentaminen edelleen olisi mielekästä. Satakunnalle se olisi erityisen edullista mm. siksi, että se on yhä pahasti jäljessä valtion laitosten sijoittelussa.

Yksi maakuntien hallinnollisen kehityksen jarru voi lähitulevaisuudessa olla siinä, ettei nykyinen maakuntajako ole täysin tyydyttävä.

Maakuntia on kaikkiaan 19 eli niin paljon, että ne muodostaisivat monelle toiminnalle turhan tiheän ja kalliilta tuntuvan alueverkon. Esimerkiksi valtion työvoima- ja elinkeinokeskuksia on vain 15.

Eräiden maakuntien väkimäärä jää alle sadan tuhannen, eivätkä kaikki edes muodostu kiistattoman selkeistä itsenäisistä talousalueista. Maakuntajako tehtiin aikoinaan joiltakin osin kiireessä, ja siinä valittiin helpoin tie eli vältettiin riitaa herättävää karsintaa.

Maakuntien lukumäärään kiinnitetäänkin varsin usein huomiota. Viimeksi Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva totesi raportissaan ohimennen, ettei nykyistä jakoa voi pitää itsestään selvänä.

Kun Satakunta väänsi vuosikymmenien ajan kättä päästäkseen "läänitysasemastaan", täällä ei tietysti mielellään lähdetä ensimmäisenä osoittelemaan, miltä nykyisiltä maakunnilta mahdollisesti pitäisi viedä itsenäisyys. Sen sijaan täällä voidaan turvallisesti todeta, ettei ainakaan Satakunnan asema maakuntana ole uhattuna.

Totuus joka tapauksessa on - ja se voitaneen sanoa ääneenkin -, että eräät meitä selvästi pienemmät maakunnat ovat historiankin kuluessa tulleet tahtomattaan taakaksi Satakunnalle.

Satakunnasta olisi todennäköisesti tullut 1980-luvun lopulla lääni, jos uusiksi lääneiksi silloin pyrkineiden ryhmä olisi rajoittunut vain Satakuntaan ja Pirkanmaahan. Kolmanneksi pakettiin mukaan aluepoliittisista syistä otettu, väkimäärältään vähäinen Kainuu nimittäin oli todennäköisesti liikaa melko monellekin Etelä-Suomen kansanedustajalle.

Eduskunnan ratkaisun kääntämiseen olisi tarvittu vain kaksi ääntä.

Koonnut: TK
29.11.1999

Muut lehdet -sivulle