Muut lehdet maanantaina 3.1.2000

Aamulehden mukaan EU vastaa ja ei vastaa odotuksiamme

Suomi on ollut viisi vuotta Euroopan Unionin jäsen ja takana on tähänastisen jäsenyyden huippu; puolivuotinen puheenjohtajuuskausi.

Kukaan ei tiedä jääkö se kenties ensimmäiseksi ja viimeiseksi, sillä unionin koneisto elää lähes jatkuvassa muutostilassa. Nyt sitä aletaan rasvata ja muokata itälaajentumista silmällä pitäen uudessa hallitustenvälisessä konferenssissa.

Jäsenyys ei ole tuottanut Suomelle suuria yllätyksiä, mullistuksia eikä dramatiikkaa - siihen on pikemminkin solahdettu sisään. Jäsenyys tuntuu olevan suomalaisille niin arkipäiväinen asia, ettei edes puheenjohtajuuskausi synnyttänyt suurempaa innostusta unionia kohtaan.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan suomalaisten EU-kannanottoja luotaavasta kyselystä löytyy myös vastaus vähäiseen kiinnostukseen: suurin osa suomalaisista ei huomaa jäsenyyttä arkielämässään. Maatalousyrittäjät tekevät sääntöön poikkeuksen olemalla sekä kiinnostuneita että aktiivisia, mutta he joutuvatkin jatkuvasti tekemisiin unionin kaavakkeiden kanssa.

Kuka vielä muistaa, että ruoan hinta aleni lupausten mukaan heti jäsenyyden alussa, varsinkaan, kun se on taas noussut? Pikemminkin kuluttajat ovat ryhmittyneet kotimaisten elintarvikkeiden taakse pelätessään vapaata elintarviketuontia. Kansa vaatiikin yhtenä äänenä EU:lta nykyistä tehokkaampia toimia elintarvikkeiden puhtauden ja turvallisuuden takaamiseksi.

Seuraava konkreettisesti elämässä näkyvä ja tuntuva asia on euron käyttöönotto kahden vuoden kuluttua.

Vastaajat ovat myös varmoja siitä, että europarlamenttivaalien ennätysmäisen alhainen äänestysprosentti johtuu siitä, ettei 16 suomalaisparlamentaarikolla ole vaikutusmahdollisuuksia ja toisaalta parlamentti ei pysty vaikuttamaan EU:n päätöksiin.

Suomalaisten suhtautumista ei näytä hetkauttaneen europarlamentin Maastrichtin sopimuksen mukainen vallan kasvu; ei vaikka toisaalta ollaan tyytyväisiä sekä lehtien että sähköisten viestinten tapaan hoitaa EU-asioita. Tietoa on tullut, mutta sitä ei ole vastaanotettu.

Suhteellisen tasapaksussa ja välinpitämättömässä suhtautumisessa on yksi kirkas ja selkeä valopilkku: Tampereen lokakuinen EU-huippukokous osui kansalaisten mielestä aivan nappiin.

Tai ainakin sen aihe osui. Käytännöllisesti katsoen kaikki vastanneet pitivät yhtä kokouksen pääaiheista, kansainvälisen rikollisuuden torjuntaa, Suomen EU-puheenjohtajuuskauden tärkeimpänä asiana.

Yhtä hyvin ei käynyt Helsingin huippukokouksen huippuasialle eli historialliseksi luonnehditulle päätökselle laajentaa unionia keskiseen Itä-Eurooppaan. Suomen ei penseiden kansalaisten mielestä pitäisi edistää itälaajentumista; ei edes naapuri-Viron pääsyä jäseneksi. Solidaarisuus ei paljoa paina, kun rahanreikiä löytyy omillakin syrjäseuduilla aivan riittävästi.

Suomalaisten kannanotot paljastavat, miten ammottava aukko päättäjien ja EU-eliitin sekä kansalaisten välillä vallitsee. Jos sitä ei saada kurottua umpeen ja jos pienten maiden asema EU:n päätöksenteossa heikkenee, on unionin hyväksyttävyys suomalaisten keskuudessa heikoissa kantimissa.

Turun Sanomat arvioi Jeltsinin eroa

Useat votkaryypyt päätyivät varmasti väärään kurkkuun Venäjällä uudenvuodenattona, kun presidentti Boris Jeltsin tv-puheessa ilmoitti eroavansa virastaan ja heti siirtävänsä valtaoikeutensa pääministeri Vladimir Putinille. Tapa, jolla Jeltsin erosi, todisti hänen loppuun saakka pysyvän uskollisena itselleen. Venäläisten ohella hän yllätti jälleen koko muun maailman.

Ulkovaltojen johtajilta virtasi ylistystä Jeltsinille hänen 1990-luvun alkupuoliskon ansioistaan Venäjän muutoksessa totalitarismista kohti demokratiaa, mutta maan senjälkeisen syöksykurssin he jättivät kohteliaasti vähälle huomiolle.

Vuonna 1991 alkaneen presidenttikautensa ensimmäisinä vuosina Jeltsin kiistämättä kunnostautui maansa kehittyvän demokratian puolustajana ja yhteiskunnan uudistajana, mutta virkavuosien karttuessa ansiot vähenivät.

Seuraajalleen hän lopulta jätti rikoksista ja korruptiosta kärsivän maan, jota Jeltsinin vaihtuvat hallitukset eivät kyenneet luomaan houkuttelevaksi ulkomaiselle pääomalle. Päinvastoin, jopa valtavat määrät kotimaista rahaa on vuosien mittaan karannut maasta.

Köyhtyvä kansa on vihaisena seurannut Neuvostoliiton omaisuuden yksityistämisen myötä syntyneen superrikkaiden kerhon edesottamuksia. Siksikin Jeltsinin saamat kiitokset maistuvat varmasti kitkeriltä useimpien venäläisten mielestä. Poikkeus ovat juuri superrikkaat, joiden takuumiehenä Jeltsin käytännössä on toiminut. Eikä Jeltsin itsekään ole säästynyt korruptiosyytöksiltä.

Vt. presidentti Vladimir Putinin antama takuu oikeudellisesta koskemattomuudesta loppuiäksi olikin Jeltsinille erityisen tärkeä. Putin on myös linjannut, että yksityistämistä ei peruta, mikä takaa hänelle tukea suurliikemiehiltä.

Ei ole väärin pitää Jeltsiniä pitkälti syypäänä Venäjän surkeaan tilanteeseen. Venäjän presidenttinä hänellä oli lähes rajattomat valtaoikeudet, ja siksi vastuukin kuuluu hänelle. Tosin ei ole varmaa, olisiko joku toinen onnistunut häntä paremmin.

Jeltsin hyvästeli vallan, muttei malttanut tehdä sitä demokratian kaikkien sääntöjen mukaan. Ennenaikaisella erollaan hän pyrki luomaan mahdollisimman suotuisat olosuhteet Putinin valinnalle seuraavaksi presidentiksi. Kuten Jeltsin itsekin eropuheessaan sanoi, vaalien pitäminen alkuperäisenä ajankohtana kesäkuussa olisi luonut tärkeän ennakkotapauksen vallan vapaaehtoisesta siirtymisestä presidentiltä toiselle.

Virkaatekevänä presidenttinä Vladimir Putinin mahdollisuudet maaliskuun presidentinvaalien voittamiseksi ovat entistä suuremmat. Hänen suosionsa nojaa kuitenkin Venäjän sotamenestykseen Tshetsheniassa. Jos sotaonni kääntyy, venäläisetkin voivat kääntyä etsimään kaipaamaansa vahvaa johtajaa toisesta suunnasta. Kolmen kuukauden tie vaaliuurnille on Venäjällä pitkä matka.

Demari arvioi Ahtisaaren Uudenvuoden puhetta

Presidentti Martti Ahtisaaren uudenvuodenpuhe ei sisältänyt suuria yllätyksiä, mutta sitäkin enemmän siinä oli sitä arvolatausta, jota hän on painottanut koko kuusivuotisen presidenttikautensa ajan. Puheessa oli kaaria mukana kantamastamme menneisyydestä tulevaisuuteen tavalla, joka sopi erinomaisesti presidenttikauden viimeiseksi uudenvuodenpuheeksi.

Yhteisvastuullisuus on arvo, johon Ahtisaari ei ole tyytynyt viittamaan ja vetoamaan taktisesti sopivina hetkinä, vaan jolle hän on antanut näyttävän sijan monissa keskeisissä puheenvuoroissaan - niin tälläkin kerralla. Hän korosti tasa-arvoa ja yhteisvastuullisuutta yhtenä Suomen menestyksen kulmakivenä.

Muistutus oli tarpeellinen. Aivan kuten lamaa edeltäneinä juppivuosina taaskin on alkanut nostaa päätään itsekäs näkemys, jonka mukaan hyvin toimeen tulevien kuuluu menestyä yhä paremmin ja muut yrittäkööt sinnitellä, sikäli kuin kykenevät.

Ahtisaari lanseerasi termin "sosiaalinen pääoma", jonka hän määritteli ihmisten keskinäiseksi luottamukseksi ja yhteistyökyvyksi. Hän varoitteli aiheellisesti poliitikkoja tuijottamasta vain keskiarvoihin ja makrolukuhin, joiden taakse kätkeytyvät yksittäisten ihmisten arki ja kohtalot.

Presidentin arvomaailmassa yhteisvastuu liittyy perusarvoista ja parhaista perinteistä kiinni pitämiseen sekä erilaisuuden suvaitsemiseen. Hänen linjauksensa toimivat itse asiassa hyvänä alustuksena paraikaa kampanjoiville presidenttiehdokkaille, joilla on edessä vielä kosolti keskustelutilaisuuksia.

Vapaaehtoisesti presidentin paikalta pois siirtyvä Ahtisaari jättää, paitsi ulkopolitiikan johtajana suuret saappaat, myös eheän presidentillisen arvomaailman, johon rakentaen pian valittavan uuden presidentin on hyvä jatkaa.

Pohjalaisen mukaan presidentin vaihtumisella ei juuri ole poliittisia vaikutuksia

Menneen vuoden loppupuolisko oli suomalaiselle politiikalle ainutlaatuista ja historiallista aikaa. Koskaan aikaisemmin poliittiset johtajamme eivät ole olleet niin keskeisessä asemassa eurooppalaisessa päätöksenteossa.

EU:n puheenjohtajakauden lähtemätöntä merkitystä ei tietenkään pidä liioitella, mutta sen voi huoletta sanoa, että Suomelle ja suomalaiselle itseluottamukselle se teki hyvää. Me olemme nyt entistä luontevammin osa EU-Eurooppaa.

Suotakoon pääministeri Paavo Lipposelle ja koko hallitukselle se valo, jonka EU-puheenjohtajuus heidän ylleen langetti. Nyt juhla on kuitenkin ohi ja edessä on pikainen sopeutuminen kotimaisen politiikan ympyröihin. Presidentinvaalit ja palkkaneuvottelut pitävät ensi hätään huolen siitä, etteivät hallitukselta haasteet lopu.

Työmarkkinajärjestöiltä hallitus odottaa maltillisia palkkasopimuksia, jotta talouden kasvu, työllisyys ja hintavakaus eivät vaarantuisi. Toistaiseksi hallitus on kuitenkin varonut kertomasta yksiselitteisesti, mitä maltillisuus tarkoittaa numeroilla ilmaistuna. Työnantajajärjestöt ovat sen sijaan julistaneet jo tiedossa olevat neljän prosentin korotusvaatimukset liian suuriksi nykyisiin Emu-oloihin.

Lähiviikot ovat ratkaisevia. Ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen näkemyserot eivät vielä sinänsä merkitse, että edessä olisi lakkojen ja palkkataistelun repimä kevät arvaamattomine seurauksineen; osapuolten keskinäinen nokitteluhan kuuluu asiaan jo neuvottelujen uskottavuuden vuoksi.

Sana arvaamaton on joka tapauksessa täysin paikallaan palkkaneuvottelujen seurauksista puhuttaessa. Meillä ei ole lainkaan kokemusta siitä, mitä työtaisteluista ja ylisuuriksi lipsahtavista palkankorotuksista seuraa rahaliiton ja markkinavoimien säätelemissä oloissa.

Kokemukset ovat peräisin ajalta, jolloin valtiovallalla vielä oli käytössään keinoja paikata työmarkkinapolitiikan virheitä. Devalvaation kaltaisia omia talouden sääntelykeinoja ei enää ole.

Hallituksen huoli palkkakehityksen riistäytymisestä on siis aiheellinen. Toisaalta hallitus voisi tehdä tilanteen hyväksi muutakin kuin vaatia yleisluontoisesti maltillisuutta. Lupaus palkita maltti veronalennuksella on jäänyt kovin epämääräiseksi. Porkkana ei paljon houkuttele, jos tiedossa ei ole, kuinka suuri se on ja millaisista ansioista sen saa.

Jos työmarkkinaneuvottelujen merkitys Suomen taloudelle ja työllisyydelle on tosiaan niin suuri kuin sanotaan, hallituksen luulisi toimivan asian vaatimalla vakavuudella jo nyt eikä vasta sitten, kun epäonnistuneen sopimuskierroksen seuraukset kaatuvat syliin.

Palkkaneuvottelujen lisäksi myös presidentinvaalit aiheuttavat politiikkaan ilmakuoppia. Mahdollista ja jopa todennäköistä on, että maaliskuussa virkaansa astuva uusi presidentti tulee eri puolueesta kuin nykyinen pääministeri. Sillä saattaa olla oma vaikutuksensa presidentin ja hallituksen yhteistyökykyyn - ja myös hallituksen sisäiseen ilmapiiriin.

Ehkä tätä tulevaisuudenkuvaa on kuitenkin paisuteltu puoluepoliittisista syistä. Varsinkin keskustassa on intoiltu, että demaripresidenttien ketjun katkeaminen johtaa hallitusremonttiin ja suunnan muutokseen sisäpolitiikassa.

Varmempi veikkaus on, ettei presidentin vaihtumisella ole lainkaan välittömiä poliittisia vaikutuksia. Kaikki jatkuu ennallaan, käyttääpä presidentin riisuttuja valtaoikeuksia kuka tahansa.

Koonnut: TK
3.1.2000

Muut lehdet -sivulle