HVK ei edistä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa
Huhtikuussa 1990 Helmut Kohl ja Francois Mitterrand tekivät Euroopan unionia koskevan yhteisen aloitteen unionin puheenjohtajamaan Irlannin pääministerille Charles Haugheylle. Tämä toteutui vuonna 1992, kun Maastrichtin sopimus solmittiin ja Euroopan unioni perustettiin. Sen yhdeksi kolmesta peruspilarista tuli yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kehitys jäikin toistaiseksi siihen.Aloitteessaan Saksa ja Ranska ehdottivat, että poliittista unionia valmisteltaessa huomioitaisiin unionin demokraattisen legitimiteetin vahvistaminen, instituutioiden tehostaminen, unionin toimien yhtenäisyyden ja koherenssin varmistaminen talouden, valuuttojen ja politiikan osalta ja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (UTP) vahvistaminen sekä täytäntöönpaneminen.
Käynnissä olevalla hallitustenvälisellä konferenssilla (HVK) on konkreettinen tehtävä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella: arvioida tähänastisen politiikan toteutumista. Maastrichtin sopimus määritteli yhteisesti harjoitettavan ulko- ja turvallisuuspolitiikan siten, että toiminnan yleisistä suuntaviivoista päättää valtion- ja hallitusten päämiehet yksimielisin päätöksin kaksi kertaa vuodessa kokoontuvassa Eurooppaneuvostossa.
Näiden suuntaviivojen mukaisesti varsinaiset operatiiviset toimeenpanoa koskevat päätökset tehdään ministerineuvostossa niinikään yksimielisin päätöksin. Näin ollen edes unionisopimuksenkaan jälkeen ei voida vielä puhua yhteisön ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Yhteinen ulkopolitiikka ei toimi
Edellä mainittujen periaatteiden varassa lepää se perusta, jolta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on ryhdytty edelleen kehittämään. Maastrichtin sopimuksesta laadituista selvityksistä tulee selvästi ilmi se, että UTP:n luominen ja erityisesti yhteisen toiminnan aikaansaaminen ovat toteutuneet huonosti. Tämä on yksi Maastrichtin sopimuksen keskeisistä ongelmista.HVK:n keskeiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi tavoitteeksi onkin asetettu tehokkuuden lisääminen siten, että niin yhteisten suuntaviivojen kuin toimeenpanonkin osalta siirryttäisiin enemmistöpäätöksentekoon.
Viimeksi tätä vaativat julkisuudessa Saksan ja Hollannin ulkoministerit, jotka Die Welt -lehdessä julkaistussa yhteisessä kirjoituksessaan ehdottivat hallitusten väliselle konferenssille, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa luovutaan toimintakykyä lamauttavasta yksimielisestä päätöksenteosta. Päätökset tulee Klaus Kinkelin ja Hans van Mierlon mukaan tehdä tulevaisuudessa pääsääntöisesti määräenemmistöllä.
Toinen keskeinen kysymys UTP:n tehostamisessa on uuden toimielimen luominen, joka toisi kasvot unionin ulko- ja turvallisuuspoliittiselle toiminnalle. Viimeisin tätä koskeva ehdotus tehtiin samaisten ulkoministerien suulla runsas viikko sitten.
Pääsihteeri ulkopolitiikan johtoon
Heidän mukaansa EU ei tule selviämään ensi vuosituhannen haasteista, joita kansallisvaltiot eivät enää yksin kykene ratkaisemaan, ellei se puhu yhdellä äänellä. Ongelmia ei ratkaista nykyisillä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakenteilla.Ulkoministerit vaativat, että yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtoon on nimitettävä pääsihteeri. Tämä on suoraan ministerineuvoston alainen ja hänen apunaan olisivat ulkopoliittinen analysointi-, valmistelu-, suunnittelu- ja kriisien hoidon yksikkö, johon kuuluisivat neuvoston, komission, Länsi-Euroopan unionin ja jäsenmaiden asiantuntijoita.
Kysymys UTP:n tehostamisesta on kuitenkin laaja-alaisempi ja koskettaa laajempia piirejä kuin hallitustenvälistä konferenssia. Mietittäessä sitä, millaisiin tuloksiin käynnissä ole konferenssi päätyy, on kiinnitettävä huomiota ennen kaikkea kahteen prosessiin Euroopassa.
NATO pääorganisaatio
Ensimmäinen ja tärkein on Pohjois-Atlantin liiton (NATO) laajeneminen itäiseen Keski-Eurooppaan ja toinen EU:n laajeneminen. Uudistuvan UTP:n näkökulmasta nämä kaksi prosessia muodostavat UTP:n kehityksen kanssa kiinteästi toisiinsa liittyvän kokonaisuuden. Erityisen relevantti kysymyksen asettelu tämä on silloin, kun puhutaan unionin puitteissa mahdollisesti kehittyvästä yhteisestä puolustuspolitiikasta.NATO:n Berliinin huippukokouksessa kesäkuussa 1996 hyväksyttiin selkeästi eri järjestöjen välisen työnjaon perusteet. Näiden periaatteiden mukaan NATO on myös tulevaisuudessa pääasiallinen turvallisuusorganisaatio Euroopassa, jonka suojissa EU:n ja sen jäsenmaiden turvallisuuspoliittisen yhteistyöjärjestön Länsi-Euroopan unionin (WEU) kaavailemaa itsenäistä eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspoliittista identiteettiä voidaan kehittää.
Tämä on selkeä indikaattori sille, että unionin itsenäinen ja kaikki uudet potentiaaliset jäsenmaat kattava ja tehokas yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka voi toteutua vain NATO:n ylläpitämissä raameissa.
HVK:ssa ei saavuteta edistystä
Kun edelliseen ongelmakokonaisuuteen liitetään vielä EU:n laajenemisprosessi, on jokseenkin epätodennäköistä, että hallitusten välisessä konferenssissa saavutettaisiin kovinkaan merkittäviä edistysaskeleita yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon uudistamiseksi. UTP:n radikaali uudistaminen jääneekin laajenemiskysymysten ratkaisun jälkeiseen aikaan.Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että UTP:n merkittävä tehostuminen ei tule tapahtumaan ennen vuosituhannen vaihdetta ja seuraavaa järjestettävää hallitusten välistä konferenssia. Erityisen tärkeää UTP:n kehittymisen kannalta on odottaa NATO:n laajenemista. Vasta tämän jälkeen voidaan perusteellisesti arvioida unionin tuleva ulko- ja turvallisuuspoliittinen rooli Euroopassa.
PETRI SUTINEN
5.12.1996
