PääkirjoitusPolitiikkaKotimaaUlkomaatTalousTiedeKolumnitAjassaSisältö
Haku Verkkouutisista
RSS
Tiede 

Kotiin karkotettavaksi-hanke avaa synkkää ikkunaa Suomen historiaan

EEVA HALTSONEN, 5.2.2008


Moniko tietää, että Suomen ulkoministeriö antoi Neuvostoliiton lähetystölle tietoja täällä asuvista inkeriläisistä vielä 50-luvulla, kauan sodan loppumisen jälkeen? Entä sitäkään, että Suomeen siirrettiin vuosina 1943-44 yhteensä yli 63 000 inkeriläistä Leningradin ympäristöstä. Suomeen houkuteltujen heimoveljien palauttamisesta jatkosodan jälkeen kertyy lisävaloa, kun Kansallisarkiston tutkimushanke edistyy.

Kansallisarkistossa on Akatemian rahoituksella tehty nyt vuoden työtä kolmivuotisen tutkimushankkeen parissa.

Projektin tutkija, tohtori Toivo Flink kertoo runsaasti uutta arkistoaineistoa tulleen esille. Johtopäätösten tekemisessä hän on toistaiseksi aika varovainen.

Asiat ovat olleet vuosikymmenet arkoja. Suomeen tuli maaliskuun 1943 ja marraskuun 1944 välisenä aikana 63 000 inkeriläistä, joista sitten palautettiin 55 000, aluksi Leningradin eteläpuolisille alueille, josta myöhemmin heitä karkotettiin muualle laajalle alueelle. Suomeen jäi noin 8000.

Vasta 70-luvulla inkeriläisillä eli Inkerin suomalaisilla, oli mahdollisuus palata kotiseudulleen Inkeriin, jonne tuhannet Suomesta 40-luvulla lähteneet luulivat palaavansa. Heidät vietiin muualle.

"Mikä oli Suomeen jääneiden oikeusturva?"

Tohtori Flink on pitkään tutkinut inkeriläisten kohtaloita mm. Neuvostoliiton arkistoissa. Syyskuun lopussa vuonna 1947 viimeiset valvontakomission jäsenet poistuivat Suomesta, mutta luetteloita vuosina 1941-44 Suomeen saapuneista, jotka eivät vielä olleet palanneet, toimitettiin Neuvostoliitolle venäjäksi käännettyinä vielä vuosia.

-Mikä oli Suomeen jääneiden oikeusturva ja asema kansainvälisen oikeuden kannalta, kysyy Flink.

Inkeriläiset olivat sodan aikana ja sen jälkeen vaikeassa välissä, koska Neuvostoliiton kansalaisuudesta luopuminen oli käytännössä mahdotonta. Suomeen jääneille kansalaisuuksia alettiin myöntää vuodesta 1954, jonka lisäksi pieni osa sai kansalaisuuden avioliiton kautta.

Paluu kotiin?

Neuvostoliitto vaati sodan jälkeen inkeriläisten palauttamista ja useat palasivatkin vapaaehtoisesti, joskin heitä houkuteltiin väärillä lupauksilla "päästä kotiin".

Heitä ei palautettu kotiseudulleen, vaan Suomessa olon jälkeen "epäluotettaviksi" tulkitut siirtolaiset sijoitettiin Keski-Venäjälle Pihkovan, Novgorodin, Jaroslavlin ja Tverin hallinnollisille alueille.

Merkittävä määrä, noin 30 000, muutti Viroon ja Karjalaan vuosina 1946-49.

Vapaaehtoisuus kyseenalainen

Inkeriläisten palauttamista hoiti Flinkin mukaan Johannes Virolainen (kesk.), jonka tehtävä silloin oli siirtokarjalaisten asuttaminen. Virolainen sai tehtävän, kun kaksi muuta virkamiestä oli siitä kieltäytynyt.

Yli 33 000 inkeriläistä ilmoitti heti lokakuussa 1944 haluavansa palata Neuvostoliittoon. Päätöstä ei voinut perua.

Valvontakomissio onnistui marras- ja joulukuussa 1944 houkuttelemaan lisäksi noin 17 500 epäröivää palaamaan. Kuljetukset tapahtuivat 4.12.1944 -15.1.1945, jolloin Neuvostoliiton ja Saksan sota vielä jatkui.

Välirauhansopimuksen mukaan Suomi palautti tiettävästi 278 inkeriläistä orpolasta. Kotiin karkotettavaksi -tutkimus aikoo selvittää, millaista Suomen ja valvontakomission yhteistyö palautuksessa oli.

Tähän mennessä paluumotiiviksi on kerrottu mm. pettymys ja tyytymättömyys Suomen oloihin kuten vaikeus sopeutua uuteen ympäristöön, kitka paikallisväestön kanssa ja Suomen poliittisesti epävarma asema Saksan hävittyä sodan.

Myös sotilaallisen tappion häämöttämien vuoden 1944 lopulla lisäsi Suomeen jäämiseen riskejä. Monet inkeriläiset siirtyivätkin Ruotsiin ja Viroon ja sieltäkin eteen päin. Pelko eli Suomessa inkeriläisten keskuudessa vielä 80-luvullakin.

Nopeasti ja vähin äänin

Suomen rakentaessa sodanjälkeisiä suhteitaan Neuvostoliittoon inkeriläisistä muodostui kiusallinen kysymys, jonka hallitus pyrki hoitamaan ”nopeasti ja vähin äänin”, katsovat tutkijat. Siksi inkeriläisten siirtolaisten palauttamista Neuvostoliittoon alettiin valmistella jo lokakuussa 1944.

Välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944 Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliittoon kaikki neuvostokansalaiset, ”jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen”. Epävarmaa oli silloin, koskiko sopimus inkeriläisiä. Heidän kohdaltaan Suomen hallitus päätti, että he voivat palata vapaaehtoisesti, oman ilmoittautumisen perusteella. Halukkaat saivat jäädä maahan.

Ei pakolla

Tutkimusryhmä on päätynyt toteamaan, että Suomen hallitus ei luovuttanut inkeriläisiä siirtolaisia, paitsi erikseen sovitut 332 inkeriläistä orpolasta. Tämä perusteltiin niin, että Suomen viranomaisilla ei ollut oikeutta päättää neuvostokansalaisten adoptiosta Suomeen.

Se, millaisin vaihtoehdoin ja tiedoin inkeriläiset "vapaaehtoisesti" suostuivat palautukseen, on yksi tutkimushankkeessa selvitettäviä aiheita.

Hanke kerääkin sodanaikaisia ja -jälkeisiä asiakirjoja, päiväkirjoja, muistelmia ja valokuvia Suomeen tulleiden ja täältä palautettujen inkeriläisten vaiheista. Myös haastatteluja on tehty ja tehdään yhäkin.





Ei yhtään valokuvaa

Vaietuista inkeriläiskohtaloista kertoo tämäkin pieni yksityiskohta.

Kotiin karkoitettavaksi-tutkimushankkeen kotisivuilla Kansallisarkistossa (www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerinsiirtolaiset/) on yksi valokuva.

Se on lainattu Venäjän elo- ja valokuvan valtionarkistosta, koska Suomen arkistoista ei ole löytynyt yhtään inkeriläisten palautusta esittävää valokuvaa. Heitä oli 55 000.

Copyright Verkkouutiset - ISSN 1458-4441Suomen Kansallisverkko OyToimitusPalautelomake