Kannatus ja sen ajoitus

Alluvaari

 30.1.2009

Kokoomuksella menee nyt sujuvasti. Kannatus maistuu samppanjalta ja kaviaarilta, ja hallitustyö hoituu kuin ruusuilla tanssien. Talouden taantuma puree lähinnä hallituskumppania, ja oppositio on hukannut purukalustonsa kokonaan. Terävin johtoporras edustaa nuoruutta, tarmoa ja taitoa. Takana on vaalivoitto ja edessä uuden odotus. Mikäpä on ollessa?

Asetelma on kuin tikkukaramelli lapsen suussa: maistuu makealle, mutta mitä innokkaammin sitä lipoo, sitä nopeammin se ehtyy. Alluvaari on huolissaan. Tarjottiinko tikkari väärään aikaan? Loppuuko sen makeus ennen kuin sitä eniten kaivattaisiin?

Kokoomukselle piisaa korkeakannatusta europarlamenttivaaleihin saakka. Ne ovat jo melkein ovella, ja niissä ovat porvariäänestäjät perinteisesti muita aktiivisempia. Hyvä niin, mutta sekö on tämän aallon toivottu harjapiste? Riittääkö nostetta vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin vuoteen 2011 tai presidentinvaaleihin 2012?

Vanhojen muistelijan rooliin mieluusti ryhtyvä Alluvaari varottaa asettumasta loikoilemaan saunanlauteille voisulaa lipittämään. Suuret kannatusmuutokset suuntaan jos toiseenkin ovat lyhyelläkin aikavälillä mahdollisia. Siitä on monia esimerkkejä aivan lähihistoriastakin.

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Kokoomus sai vain 18,6 prosentin kannatuksen. Keskusta ja SDP saivat kumpainenkin 6 prosenttiyksikköä paremman tuloksen. Noihin aikoihin – oliko se juuri vaalituloksen jälkeen vai jonkin lähigallupin innoittamana – Helsingin Sanomat kysyi pahaenteisesti pääkirjoituspalstallaan, onko Kokoomus tipahtanut lopullisesti suurten puolueitten sarjasta.

Tänään tiedämme, ettei näin käynyt. Jo seuraavissa vaaleissa puolue kiri 22,3 prosentin kannatuksella kakkossijalle vain 0,8 prosenttiyksikön päähän Keskustan johtopaikasta, ja tänään ollaan ykkösinä useamman prosentin gallupkarkumatkalla.

Emme kuitenkaan voi uumoilla, että pesäero olisi pysyvää laatua. Usean vuoden päässä olevissa vaaleissa tilanteet määräytyvät silloisten reunaehtojen mukaan.

Mitä nuo reunaehdot voisivat olla. Kokemus pakottaa arvailemaan, että suurin merkitys on johtavien poliitikkojen henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja kansansuosiolla. Vasta toiselle sijalle tulevat politiikan sisältökysymykset.

Katsotaanpa asiaa Kokoomuksen näkökulmasta viime aikaisten eduskuntavaalien valossa. Kannatuksen pohjakosketus 17,9 prosenttia saatiin 1995. Pertti Salolainen oli tuolloin ruorissa. Seuraavissa valeissa kannatus nousi 21 prosenttiin Sauli Niinistön ohjauksessa. Vuoden 2003 vaaleihin ja 18,6 prosenttiin ajauduttiin Ville Itälän kyydissä. Ja sitten tultiinkin jo nykyiseen vaalikauteen ja 22,3 prosentin kannatukseen Jyrki Kataisen ollessa puolueen peräsimessä.

Tuskin on sattumaa, että Kokoomuksen nousu- ja laskusuhdanteet limittyvät sen mukaan, mikä mielikuva on muodostettu tai mediassa annettu kulloisenkin puheenjohtajan ominaisuuksista. Sama koskee muitakin puolueita. Demareiden kulloistakin kannatusta voidaan hyvinkin verrata arvioihin Paavo Lipposesta ja hänen jälkeensä tulleista keulakuvista. Eikä varmaankaan ole väärin arvioida, että perussuomalaisten kannatus kuvaa Timo Soinin henkilökohtaista suosiota.

Asiakysymysten korrelaatio puoluekannatuksen kanssa on vaikeammin osoitettavissa ja mitä ilmeisemmin vähäisempää. Rivikansalaisten ei ole helppo osoittaa syyllisiä tai sankareita esimerkiksi nykyisen kaltaisten talousheilahtelujen tiimoilta. Eivät siihen pysty asiantuntijatkaan, eikä edes oppositio, vaikka sen luontaiseen rooliin kuuluisikin kasata kaikki mahdollinen kuona hallituksen rattaisiin.

Asioita pitää tietenkin hoitaa taitavasti ja vastuullisesti, mutta vaalimenestyksen kannalta on olennaisempaa, että oikeat ihmiset ovat johdossa oikeaan aikaan. On toimittava niin kuin jääkiekkojoukkue, joka vaihtaa valmentajaa silloin, kun kohennusta sarjasijoitukseen kaivataan.

Kokoomuksella on tällä haavaa pullat hyvin uunissa ja on kaikki syy olettaa, että nykymiehitys on paras mahdollinen vuosien 2011 ja 2012 vaaleissa, mutta silti on syytä korostaa valppautta ja ympärilleen katsomista erityisesti seuraavassa puoluekokouksessa Jyväskylässä kesäkuussa 2010.

Alluvaaria eivät niinkään askarruta eduskuntavaalit. Nykyjohto on silloin edelleenkin nuorekasta ja vetovoimaista, ja kokemustakin on silloin entistä enemmän. On vaikea kuvitella, että mikään muu puolue voisi heittää peliin yhtä hyvää pakettia.

Presidentinvaalit on ongelmallisempi asia. Kokoomuslainen Sauli Niinistö on tosin ylivoimainen kansansuosikki seuraavaksi presidentiksi, mutta Kokoomuksella ei ole presidenttiehdokasta. Sauli on pantannut kiinnostustaan ja hänen ohitseen on tässä tilanteessa vaikea lähteä muita etsimään.

Julkisuudessa on ongelman ytimeksi määritelty se, että Sauli pitää vallasta, eikä katso hyvällä sitä, että presidentin valtaa karsitaan ja karsijoiden kärkijoukoissa on oma puolue. Siksikö Sauli panttaa?

Tämä julkikuva ei välttämättä ole totta, mutta se sopii Saulille erinomaisesti. Hän tietää hyvin, ettei vielä ole oikea aika ripustautua presidenttiehdokkuuden löysään hirteen. Sitä paitsi asiat kulkevat siinä järjestyksessä, että ensin pyydetään ja sitten suostutaan. Mikään pyytävä elin ei toistaiseksi ole ollut koolla tämän asian tiimoilta.

Perustuslain oletetuista, vielä toteuttamattomista uudistuksista huolimatta presidentillä on tulevallakin vaalikaudella henkilökohtaista valtaa vähintään saman verran kuin eduskunnan puhemiehellä. Lisäbonusta tulee henkilökohtaisesta arvovallasta ja sitäkin Sauli kykenee kehittämään presidenttinä vähintään yhtä hyvin kuin puhemiehenä.

Vallan riittävyys ei ole ehdokkaaksi asettumisen ydin. Ajoitus tekee mestarin. Mennäänpä taas historian antamiin opetuksiin. Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Eeva Kuuskoski komeili galluppien kuningattarena. Aika kului, loiste hiipui ja lopputulos oli 2,6 prosenttia. Riitta Uosukaisella oli samantapainen kaaren kulku. Tulos toki lohdullisempi 12,8 prosenttia. Esko Aho oli melkein voiton kyljessä kiinni Tarja Halosta vastaan, mutta karavaani väsähti loppumetreillä.

Kaikkiin näihin tapahtumiin on tietenkin useita syitä, mutta niissä on yksi yhteinen piirre: Ajoitus, jonka ongelmana on ollut sekä kampanjantekijät että äänestäjät väsyttänyt ajan venyminen ja huippukunnon saavuttaminen liian aikaiseen vaiheeseen.

Alluvaari toivottaa kampanjaguruille malttia ja menestystä. Samalla voi pohtia, mitä kaikkea edellä sanotusta voisi oppia? Ehkä ei mitään, sillä ensi kerralla tilanne on taas uusi.

Kerro kaverille

Kolumnit

Tulosta