PääkirjoitusPolitiikkaKotimaaUlkomaatTalousTiedeKolumnitAjassaSisältö
Haku Verkkouutisista
RSS
Ajassa 

Scifi kertoo television tulevaisuuden

KALEVI RANTANEN, 23.5.2002


- Oletko menossa tuntokuviin tänä iltana, Henry, kysyi Apulaisennaltamäärääjä.
- Se uusi Alhambrassa on kuulema yliveto. Siinä on rakkauskohtaus karhuntaljalla. Jokainen karhunkarva reprodusoidaan. Uskomattomat kosketusefektit.
Näin kertoi Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma vuonna 1931.

Digitaalitekniikka alkaa tehdä todellisuutta tuntokuvista ja monista muista asioista, joita vain tieteiskirjallisuus on kyennyt ennakoimaan. Jos haluat tietää, mitä esimerkiksi digi-TV tuo mukanaan, lue mieluummin tieteisromaaneja ja populaarikirjallisuutta kuin akateemisia tutkimuksia.

Datalaseja ja -kypäriä, datahansikkaita ja lopulta datapukuja päästiin tekemään 1990-luvulla. Aitoihin tuntokuviin on vielä matkaa, mutta nykyisen tekniikan kömpelyyttä ei pidä ylikorostaa. Kaikki uudet tekniikat lähtevät alkeellisista prototyypeistä. Pitää katsoa eteenpäin.

Näköalat läheisessäkin tulevaisuudessa ovat huikaisevat, sekä tiedon välittämisessä että viihteessä. Kirurgit, palomiehet, poliisit ja muutkin ammattilaiset pystyvät harjoittelemaan turvallisesti yhä aidomman tuntuisessa lumetodellisuudessa, samoin urheilijat. Tai ajatellaan vaikka tulevaisuuden autokoulua.

Elokuvaan eläytyminen on mahdollista aivan uudella tavalla. Katsoja voi valita, kehen näyttelijään hän haluaa samastua ja sitten nähdä, kuulla ja tuntea tapahtumat roolihahmon silmin. Kun hän nyt näkee kaiken, hän voi kohta tuntea kaiken.


Ihminen teeveen sisällä

Datapuku on vain yksi monista mahdollisuuksista. Ray Bradburyn kirjassa Fahrenheit 451, joka julkaistiin vuonna 1950, kerrotaan "seinä-TV:stä". Ruutu siis täyttää kokonaisen seinän. Ihmiset voivat lompakon paksuuden mukaan ostaa yhden tai useampia seiniä.

Palomies Montagin vaimo kärttää viimeistä seinää:
"- Mitä arvelet, kuinka kauan pitää vielä säästää, että voidaan repiä neljäs seinä pois ja panna seinä-TV tilalle. Eihän se tee kuin kaksi tuhatta dollaria.
- Se on kolmasosa minun vuosipalkastani."

Neliseinäisestä televisiosta tulee TV-salonki. Ihminen ei enää katso televisiota, vaan on sen sisällä. Bradburyn romaanissa katsojat voivat myös itse päästä mukaan saippuaoopperaan. Käsikirjoituksen mukaan he lausuvat vuorosanoja jossakin ruudussa.

Verrataan Bradburyn visiota vaikka suomalaiseen Lumetila-projektiin. Siinä on kehitetty Nautilus-peli, jossa pelaajat ohjaavat jaloillaan sukellusvenettä. Sitä varten lattiaan on asennettu paineanturit. Yksi seinä toimii kuvaruutuna. Sukelluselämys on kuulema varsin aito. Mitään erityisiä data-asuja ei tarvita.


Kaksisuuntainen teleruutu

George Orwell kuvasi vuonna 1949 kuuluisassa kirjassaan Vuosi 1984 "teleruutua". Laite on televisio, jossa on mukana myös kamera ja mikrofoni. Orwellin antiutopiassa teleruutu on joka kodissa ja kaikkialla julkisilla paikoilla. Hallitus syöttää ruutujen kautta propagandaa ja valvoo kansalaisten elämää.

Tekniikka kaksisuuntaista televisiota varten on lähes valmista. Julkisilla paikoilla olemme jo tottuneet kameroihin. Kuvapuhelimia on saatavissa erikoistarkoituksiin. Yleensä vain ei puhuta kuvapuhelimista, vaan esimerkiksi videoneuvottelujärjestelmistä.

Digitekniikka avaa uusia näköaloja. Televisio, videokamera, puhelin ja Internet voidaan sulattaa yhdeksi verkoksi.

Yksi digi-TV:n eduista on mahdollisuus syöttää entistä helpommin informaatiota koteihin ja saada myös palautetta. Puhelinluettelon ensimmäisillä sivuilla kehotetaan nykyään säteilyvaarahälytyksen jälkeen katsomaan teksti-TV:n säteilytilannesivua. Digitaalitekniikka paluukanavineen helpottaa yhteydenpitoa olennaisesti tällaisissa tilanteissa.

Orwellin kauhukuva keskitetystä ja kaiken kattavasta kansalaisten valvonnasta ei ole toteutunut, eikä tällainen kehitys ole todennäköinen nytkään. Verkossa liikkuu niin paljon tietoa ja mukana on niin paljon ihmisiä, että maailmassa ei riitä sensoreita eikä poliiseja kaiken ja kaikkien seuraamiseen.


Mestariennustaja Clarke

Arthur C. Clarken artikkeli Ääniä taivaalta vuodelta 1959 on ehkä paras koskaan kirjoitettu tutkielma televisiosta ja siihen liittyvästä viestintätekniikasta. Clarke, joka puhui maailmantelevision toteuttamisesta satelliittien avulla jo vuonna 1945, ennustaa kaiken.

Ensin kanavien määrän kasvu: "... ainakin miljoona samanaikaista televisiokanavaa..." Toiseksi hän ennustaa verkon valtavan monipuolistumisen: "Maapallolla on luultavasti tarpeeksi katsojia tekemään kannattaviksi kanavat, joilta tulee pelkästään kreikkalaisia draamoja, luentoja symbolisesta logiikasta tai shakkiotteluja."

Hän ennustaa myös useiden aistien hyödyntämisen ja matkustustarpeen vähenemisen. Kruununa tulee ennuste maailmanlaajuisista "puhelin- ja visiopalveluista". Muistutettakoon, että seuraava sitaatti ei ole tältä vuodelta, vaan vuodelta 1959:

"Tulee aika, jolloin pystymme soittamaan ihmiselle kaikkialle maailmaan vain valitsemalla numeron. Hänet paikallistetaan automaattisesti, olipa hän sitten keskellä valtamerta, suurkaupungin sydämessä tai ylittämässä Saharaa. Tämä laite yksinään voi muuttaa yhteiskuntaa ja liiketoimintaa yhtä paljon kuin sen primitiivinen esi-isä, puhelin, on jo tehnyt."

Sekä tieteelliset teoriat että tekniset innovaatiot ovat alussa kuin kärjellään seisovia pyramideja. Hyvin pienen kokemusperäisen aineiston varassa esitetään hurjia johtopäätöksiä.

Mitä konkreettista oli mahdollista sanoa vuonna 1945 maailmantelevisiosta? Tai vuonna 1959 kännyköistä? Ei paljoa muuta kuin että luonnonlait eivät kiellä niiden toteuttamista. Tällaisilla ajatuksilla pääsee sekä yliopistoissa että teollisuudessa helposti hullun kirjoihin.

Kaunokirjallisessa muodossa uusien ideoiden käsittely on turvallisempaa. Ehkä vielä tärkeämpää on, että kirjoittajat ja lukijat pystyvät vapauttamaan itseään vanhojen tietojen ja kokemusten kahleista. Sitä paitsi scifi on hauskaa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Copyright Verkkouutiset - ISSN 1458-4441Suomen Kansallisverkko OyMediakorttiPalautelomake