Norjastako mallia maaseudun kehitykseen?
Alkuvuodesta Suomessa käytiin keskustelua ns. Norjan mallista. Osana kansallista aluepolitiikkaa on Norjan pohjoisimmissa osissa vuodesta 1990 alkaen toteutettu erityisiä aluepoliittisia tukitoimenpiteitä.Finnmarkin ja Pohjois-Tromssan muodostamalla 96 000 asukkaan alueella on työnantajamaksuja poistettu, sähkömaksuja alennettu, henkilöverotusta kevennetty, lapsilisiä korotettu ja opintolainoja annettu anteeksi.
Työnantajamaksujen alueelliseen porrastukseen perustuvaa tukea on myönnetty syrjäseutujen korkeiden kuljetuskustannusten kattamiseen.
Olisiko tällä Norjan mallilla käyttöä Suomessa? Suomessa eletään nyt kuudetta EU:hun liittymisen jälkeistä vuotta.
Unionin aluepolitiikalle on asetettu tavoitteeksi alueiden välisten kehityserojen tasoittaminen. EU:n aluekehitysohjelmilla, yhteisöaloitteilla ja maatalouden tukijärjestelmillä pyritään parantamaan työllisyyttä ja osaamista koko maassa.
Myös Lipposen toisen hallituksen hallitusohjelman aluepoliittisiin tavoitteisiin kuuluu aluetalouksien vahvistaminen parantamalla kasvua ja työllisyyttä koko maassa. Erityistä huomiota hallitusohjelmassa kiinnitetään alueellisesti tasapainoiseen väestörakenteeseen ja osaamisen vahvistamiseen alueilla.
Pääkaupunkiseutu ja Oulun kaltaiset suuremmat kasvukeskukset imevät kuitenkin osaavaa nuorta väkeä paitsi maaseudulta myös maakuntien kasvukeskuksista, eikä aluepolitiikan investointiavustuksilla tähän voida vaikuttaa. 1990-luvun työttömyys on vielä osaltaan vaikeuttanut valmistuneiden nuorten paluuta kotiseuduilleen.
Vielä lohduttomammalta näyttää kasvukeskuksien ulkopuolella. Syrjäisillä maaseutualueilla viimeisetkin maatilat ovat lopettamassa toimintaansa. Pääkaupunkiseudulla ja muissakin kasvukeskuksissa asumiskustannukset ovat puolestaan kohonneet.
Norjassa pidetään koko maa asuttuna
Väestömääränsä, pinta-alansa ja harvan asutuksensa puolesta Norja muistuttaa Suomea. Taloutensa rakenteen puolesta Norja kuitenkin poikkeaa huomattavasti meistä. Öljyn, varustamojen ja kalastuksen painoarvot kansantaloudessa ovat suuret.
Öljytulot ovat tuoneet vaurautta, ja maassa vallitsee periaatteessa täystyöllisyys. Työvoimaa on täytynyt haalia öljykentille ja sairaaloihin ulkomailta, muun muassa Suomesta.
Vuoden 1994 kansanäänestyksessä norjalaiset päättivät jo toisen kerran, että maa jää EU:n ulkopuolelle. Norjalaisilla näyttäisi ainakin periaatteessa olevan laajemmat mahdollisuudet päättää asioistaan unioniin kuulumattomana maana.
Alkutuotannon, sosiaalipolitiikan ja verotuksen osalta Norja onkin jatkanut aiempaa omaa politiikkaansa. Sen sijaan esimerkiksi EU:n vapaakaupassa Norja on taas täysillä mukana. Norjan ja EU:n välillä vuonna 1991 solmittu ETA-sopimus on johtanut Norjan osittaiseen EU-integroitumiseen.
Norjan aluepolitiikassa pyritään pitämään koko maa asuttuna ja estämään elinkeinoelämän alueellinen keskittyminen. Käytössä olleella erityisellä aluepoliittisella tukimallilla onkin Norjan pohjoisimpiin osiin saatu uusia yrityksiä ja poismuuttoa hillittyä.
Toisaalta valtiolle kertyy veronalennuksista, työnantajamaksun puuttumisesta ja opintolainojen mitätöinnistä tulonmenetyksiä vuositasolla 900 miljoonaa kruunua.
EFTA:n tuomioistuin on lisäksi jo ehtinyt kieltää Norjassa sovelletun työnantajamaksujen alueellisen porrastuksen ETA-sopimuksen vastaisena, koska tuki vääristää liiaksi yritysten välistä kilpailua.
Norjan mallista keskustelun lähtökohtia
Suomessa Lapin liitto teki alkuvuodesta konkreettisen ehdotuksenkin Norjan mallin soveltamisesta.
Liitto esitti Oulun ja Lapin läänien syrjäisimmille ja eniten poismuutosta kärsiville seutukunnille verohelpotuksia, opintolainojen takaisinmaksuhelpotuksia, työnantajan sivukulujen keventämistä uusilta ja laajentavilta yrityksiltä, ylimääräistä poisto-oikeutta, polttoaineiden lisäverojen poistoa ja kuljetustuen jatkamista sekä eräitä muita yritystoimintaa ja sijoittumista edistäviä toimenpiteitä.
Suomessa kuluneen kevään aikana käydyssä keskustelussa Norjan mallin soveltamisen ongelmiksi on esitetty alueen rajaamista ja valtiolle aiheutuvia kustannuksia.
Esimerkiksi koko Itä- ja Pohjois-Suomen kattava EU:n 1- tavoitealue olisi liian laaja, koska näin rajatulla alueella asuu miljoona suomalaista ts. kymmenen kertaa Norjan erityistukialueen väestön verran. Ongelma-alueita löytyy myös muualta maasta.
Osaavan työvoiman sijoittumista suurimpien keskusten ulkopuolelle tukevien henkilökohtaisten verohelpotuksien on taas arveltu vaarantavan kansalaisten yhdenvertaisuuden. Toisaalta harvaan asutuilla syrjäisillä seuduilla asuvilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia käyttää verovaroin tuotettuja palveluja kuin kasvukeskuksien asukkailla.
Norjan mallissa eräänä keinona on opintolainojen takaisinmaksuvelvoitteen poisto niiltä, jotka muuttavat asumaan ja työskentelemään syrjäseuduille tietyksi ajaksi. Tämä tukisi myös Suomen hallituksen aluepoliittisia linjauksia.
Mutta olisiko syrjäisempien seutujen asuttuna pitäminen maksamalla opettajien, lääkärien ja muiden koulutettujen henkilöiden opintolainat verovaroista kansantalouden kannalta perusteltavissa?
Vaikka Norjan mallia tuskin sellaisenaan voi soveltaa Suomen olosuhteisiin, voisi se tarjota joitakin lähtökohtia keskustelulle syrjäisempien seutujen asuttuna pitämisestä. Myöskään EU:n säädöksiin malli ei ainakaan suoraan istuisi.
Joka tapauksessa perinteinen pelkästään tukiaisten jakamiseen keskittynyt aluepolitiikka ei enää riitä, vaan olisi löydettävä uusia keinoja osaamisen vahvistamiseen myös maan harvaan asutuilla syrjäseuduilla.
YRJÖ PALTTILA
4.8.2000
Kirjoittaja on Tilastokeskuksen yliaktuaari. Hän on äskettäin toiminut vierailevana tutkijana Norjan kansallisessa kaupunki- ja aluetutkimuksen keskuksessa NIBR:issä.
