Lukijalta
28.4.2000
Kuu kiurusta kesään - montako haikarasta aikuisuuteen
Äitiys puhuttaa. Viimeaikoina on kirjoitettu paljon mm. aborttiluvuista ja niiden nousuista ja laskuista. Aborttipilleri nousi maihin Ruotsissa ja hakee jalansijaa myös Suomessa. Seksivalistus muuttaa koko ajan muotoaan ja katumuspillerin saa tänäpäivänä kouluterveydenhoitajalta.
Nuoret aloittavat seksielämän entistä aikaisemmin ja valistusvastuuta pallotellaan koululta vanhemmille ja taas takaisin. Mitä sitten kun pallo karkaa hallusta ja vahinko on jo päässyt tapahtumaan? Kuka kantaa vastuun?
Onko kuusitoistavuotias tai jopa nuorempi kyvykäs ja halukas ottamaan vanhemman roolin kun ei muutenkaan murrosiän myllerryksessä tiedä kenen kasvot sieltä peilistä oikein katsovat. Onko teiniraskaus musta pelottava mörkö, joka pitää pitää piilossa vuoteen alla vai onnellinen haikara, joka tuo vauvan nuoren äidin avoimille käsivarsille? Voiko lapsi kasvattaa lapsen?
Jokin aika sitten TV 2 esitti mielenkiintoisen dokumentin, mikä taisi olla otsikoitu nimellä Teiniäidit. Lähetyksessä kerrottiin kolmesta nuoresta naisesta, jotka oli saatettu siunattuun tilaan enemmän tai vähemmän vahingonomaisesti kovinkin nuorella iällä. Yksi heistä jopa kahdesti.
Ohjelman tarkoituksena ilmeisestikin oli dokumentoida teiniäitien arkipäivää ja kuvata nuoren naisen, jopa vielä lapsen, kasvua äitiyteen. Ainakin allekirjoittaneen mieleen se nosti monenkinlaisia ajatuksia.
Ehkä yllättävin seikka, mikä ohjelmasta tuli ilmi oli se, että myös nuoret isät ainakin jollakin lailla edes yrittävät kantaa vastuunsa. Kaikissa kolmessa tapauksessa nimittäin oli isukkikin vielä kuvioissa mukana - enemmän tai vähemmän. Valitettavan useinhan tilanne on sellainen, että kun tyttö tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen, tuleva isä sanoo soromnoo toivottaen haikaran sinne missä eksoottisia hedelmiä kasvaa.
En kylläkään näitä nuoria miehiä siitä syytä. Kun tällainen oljenkorsi on, niin helpostihan sitä tulee siihen tartuttua, siltä kohtaa se aita todellakin on matalin. En voi muuta kuin nostaa hattua näille ko. miehenaluille, jotka olivat pysyneet tyttöystäviensä rinnalla. Koska näinhän se on, että lapsen tekeminen on helppoakin helpompaa, mutta siitä huolehtiminen onkin taas jo ihan toinen juttu.
Valitettavan usein päätöksen todellakin tekee tyttö. Yksin. Pojalla ei ole paljonkaan sananvaltaa tähän asiaan. Toisaalta tyttöhän sen suurimman vastuunkin kantaa ja hänen vartalostaan ja riippumattomuudestaanhan lopunviimeksi on kysymys.
Joskus harvoin kuulee ja lukee sellaisiakin tarinoita, joissa pääroolia näyttelee katkeroitunut mies, jonka oikeuden isyyteen nainen on vienyt katkaisemalla siivet syntymättömältä enkeliltä. Väärin on sekin.
TV 2:n dokumentin arkipäivän sankarittaretkin olivat kaikki tehneet päätöksensä aika pitkälle itse. Senkin uhalla, että suhde katkeaisi. Lapsi oli tärkeämpi kuin mies.
Toinen asia, mikä pisti silmään dokumentista oli kaikkien äitien seesteisyys ja rauhallisuus. Kukaan heistä ei vaikuttanut ylirasittuneelta ja masentuneelta. Kaikki kertoivat siitä kuinka antoisaa pienen lapsen äitinä oleminen on. Tuntuu, että kolmekymppisinä ensimmäisen lapsensa tekevät naiset ovat paljon väsyneempiä kuin nämä kuusitoistavuotiaat. Jaksaako nuorena sittenkin paremmin?
Ohjelmassa myös psykologi ja kirjailija Tommy Hellsten puhui äitiydestä. Hänen mukaansa nykyinen suuntaus ei välttämättä olekaan hyvä. Nykyään kun puhutaankin aina lasten hankkimisesta. Lapsia ei enää siunaannu, niitä hankitaan. Siinä on vissi ero.
Olisiko kuitenkin parempi, jos nainen ottaisi roolinsa äitinä vakavammin, asettaisi sen uransa ja ammattinsa edelle? Nyky-yhteiskunnassa nainen, joka omistautuu äitiydelle eikä syöksy sukkana uraputkeen, on auttamattomasti vanhanaikainen, saa jopa kanssasisariltaan säälin sekaisia ollalletaputteluja osakseen.
Toisaalta myös nainen, joka ei halua lapsia ollenkaan on jollakin lailla vaillinainen. Elää vajaata elämää. Tätäkään ratkaisua ei oikein yhteiskunta hyväksy. Tämänpäivän naisen todella pitäisi olla niin tehokas, että hän pystyisi hoitamaan sekä uran, että lapset ja siinä sivussa vielä uusavuttoman miehenkin pyyteet ja vaateet. On syntymässä naisrobottien sukupolvi.
Ohjelmassa esiintyneet tytöt olivat ilmeisesti säännön vahvistava poikkeus. Kaikki heistä halusivat vielä lisää lapsia. Olivat onnellisia äitejä. Kukaan ei puhunut mitään elämän ja nuoruuden menettämisestä. Sitähän tarina tietenkään ei kerro, mitä he sisimmässään ajattelivat, mutta jos oletetaan, että he todella olivat niin onnellisia kuin antoivat ymmärtää, he todella olivat häviävän pienen vähemmistön edustajia.
Tällä hetkellä parikymppiset naiset useimmiten sanovat, etteivät he halua lapsia ollenkaan. He eivät halua miestä, eivät omistusasuntoa, eivät lapsia. Ei mitään, mikä sitoisi heidät johonkin tietyyn paikkaan.
Yhä useampi lähtee ulkomaille töihin tai opiskelemaan tai ainakin pitää ovea Eurooppaan auki. Tai ainakin raollaan. Kuinka käy Suomen populaation? Näinkö maapallon ylikansoitusongelma ratkeaakin? Kuoleeko länsi sukupuuttoon? Tänä päivänä on muotia olla Sinkku ja Maailmankansalainen.
Nykypäivän nainen on itsekäs. Hän ei halua äitiyden ja naiseuden vankilanoven kolahtavan kiinni takanaan. Mutta hän on myös pelkuri. Hän ei halua olla 9 kuukautta oksenteleva norsu, jonka rinnat alkavat roikkua ja lantiolle tulee raskausarpia. Hän haluaa elää ensin, ennen kuin alkaa lisääntyä. Mutta eikö lapsen syntymän jälkeen olekaan enää elämää? Eikö elämä juuri ala siitä?
Allekirjoittanut itse on juuri tyypillinen parikymppinen oman aikansa edustaja, joka ei halua lapsia. Joka halajaa ulkomaille todelliseen maailmaan ja todelliseen elämään, eurooppalaisen sivistyksen pariin. Kuitenkin ko. dokumentti pisti ajattelemaan.
Aloimme ystäväni kanssa katsoa ohjelmaa valmistautuneina kauhistelemaan ja surkuttelemaan noita tyttörukkia, jotka hukkaavat elämänsä. Toisin kuitenkin kävi. Ei ollut aihetta surkutteluun. Nuo urheat nuoret perheet olivat onnellisia ja tasapainoisia.
Yhdessäkin perheessä kaikki perheenjäsenent nauttivat vielä lapsilisää ja kahden pienen lapsen kuusitoistavuotias äiti tarvitsi omien huoltajiensa allekirjoitukset hakiessaan perheelleen asuntoa, mutta silti hän sanoi olevansa onnellinen, kun vaan sai nukkua tarpeeksi.
Samainen tyttö haaveili maalaistalosta ja viidestä lapsesta. Silti hän huulilävistyksineen näytti todellakin teiniltä ja niin tietenkin pitää ollakin. Ei tarvinnut surkutella ei, pieleen meni sekin yritys todistella oman mielipiteen oikeaa laatua. Yritys hankkia vahvistuksia omille tuleville valinnoille.
Mieleeni heräsikin kysymys, mikä oli dokumentin tarkoitus? Rohkaista vai varoittaa, vai ehkä molempia? Oliko dokumentin sanoma kuulijan korvassa?
JUTTA VESA
