Verkkouutiset

Sisältö
Index
Pikauutiset
Pääkirjoitus
Politiikka
Talous
Ulkomaat
Kotimaa
Kolumnit
Ajassa
Ajanviete
Päivän sää
TV-ohjelmat
Arkisto
-------------

Viikon äänestys







Oman uskonnollisuutensa presidentti piti poissa julkisuudesta

Kekkosella oli yhteiskunnallinen missio kirkkoa varten



Vaikka Kekkos-tutkimus on viime vuosina vellonut hyvinkin vilkkaana, tutkimattomia alueita löytyy yhä. Yksi vähälle huomiolle jäänyt aihe on presidentti Urho Kekkosen suhde kirkkoon ja uskontoon yleensä.


Teologian ja valtiotieteen maisteri, toimittaja Pekka Niiranen tarkastelee tuoreessa väitöskirjassaan Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteita Kekkosen presidenttikaudella eli vuosina 1956-81.

Kekkonen varttui Kainuussa varsin uskonnollisessa ympäristössä. Hänen äitinsä toimi aktiivisesti Vapaakirkossa ja isä kääntyi myöhemmällä iällä vanhoillislestadiolaiseksi.

- Juuri kotoa oli peräisin Kekkosen lämmin ja läheinen suhde lestadiolaisuuteen. Suhde säilyi läpi elämän. Kekkonen halusi, että myös piispojen joukossa olisi lestadiolaisten edustaja. Tämähän toteutui sitten Oulun hiippakunnassa, Niiranen kertoo.

Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, osallistuiko Kekkonen nuoruudessaan henkilökohtaisesti lestadiolaisten toimintaan. Vaikka Kekkosen suhde uskontoon säilyi yksityiselämässä vakaana ja muuttumattomana, hän varsinkin 70-luvulla otti julkisuudessa etäisyyttä kirkollisiin asioihin.

- Kekkonen oli tarkkaan omaksunut luterilaisuudesta niin sanotun kahden regimentin opin, eli että maallista ja hengellistä valtaa ei pidä sekoittaa. Sen vuoksi hän julkisuudessa näyttäytyikin hyvin ei-uskonnollisena henkilönä.

- Minun teesini on kuitenkin se, että uskonto oli hänelle edelleen tärkeä ja läheinen, Niiranen painottaa.


Kekkonen luki hartauskirjaa

Kekkosen päiväkirjamerkinnät paljastavat, että hänellä oli yllättävän paljon aikaa lukea uskonnollista kirjallisuutta.
- Lehdistä hän seurasi aktiivisesti ainakin Kotimaata ja Vartijaa. Kekkonen luki myös tarkkaan piispojen kirjoittamat kirjat ja paimenkirjeet.

Niiranen löysi Kekkosen kirja-arkistosta Tuomas Kempiläisen alun perin jo keskiajalla kirjoittaman Kristuksen seuraamisesta -hartauskirjan. Sitä Kekkonen on lukenut kynä kädessä.

Marginaalissa on paljon huomautuksia tyyliin "Hyvä on Herra".
- Kyllä se osoittaa tietynlaista mieltä. Tuo kirja oli Kekkoselle yksityisen hartaudenharjoituksen väline.

Varsinaisesti Kekkonen ei ottanut kantaa opillisiin kysymyksiin. Ainoana esimerkkinä Niiranen mainitsee päiväkirjamerkinnän, jossa Kekkonen oudoksuu uskontunnustuksen kohtaa "sikisi pyhästä hengestä."
- Kekkonen kirjoitti, että kyseinen kohta ei mahdu varmaan kenenkään päähän.


Vallankäyttöä nimityksissä

Maaliskuussa voimaan tuleva uusi perustuslaki vaikuttaa myös presidentin ja kirkon suhteisiin, sillä vastaisuudessa presidentti ei enää nimitä piispoja. Kekkonen nimitti presidenttikaudellaan kaikkiaan 22 piispaa.

Niirasen mukaan Kekkonen pyrki käyttämään kirkkoa oman kansallisen eheytyspolitiikkansa välineenä. Piispojen nimittäminen antoi tähän hyvän mahdollisuuden.

Juuri piispanimityksissä tiivistyvät Kekkosen tavoitteet kirkon suhteen, ja nimitysten taustojen tutkiminen onkin keskeisellä sijalla Niirasen väitöskirjassa.

- Piispojen virkaanastujaisissa pitämissään puheissa Kekkonen painotti, että kirkon on avauduttava muuhun yhteiskuntaan ja mentävä ei-uskovien pariin. Nämä puheet Kekkonen kirjoitti aina itse, Niiranen kertoo.

Erityisesti Kekkonen patisti kirkkoa parantamaan suhteitaan vasemmistoon. Kirkon johtoon Kekkonen pyrki saamaan sellaisia ihmisiä, jotka toteuttivat hänen yhteiskunnallista näkemystään.

Niirasen mukaan juuri tämän vuoksi Kekkonen kahdesti, vuosina 1956 ja 1974, syrjäytti piispanvaalin voittajan ja nimitti piispaksi toiselle sijalle asetetun henkilön.

Kekkosta myös ärsytti kirkon kielteinen kanta naispappeuteen. Vaikka Kekkonen ei asiasta juuri Suomessa puhunut, hän otti siihen kantaa ruotsalaisen Femina-naistenlehden haastattelussa vuonna 1979.

- Hän sanoi haastattelussa, että kestää kauan, ennen kuin Suomeen saadaan naispappeus, koska täkäläiset kirkolliset piirit ovat niin vanhoillisia.


Presidentti ripitti kirkonmiehiä

Kekkosen henkilökohtaiset suhteet kirkon johtomiehiin vaihtelivat.

- Arkkipiispa Ilmari Salomies oli Kekkosen hyvä ystävä. Sen sijaan Martti Simojoki halusi arkkipiispana pitää jonkinlaisen kunnioittavan etäisyyden Kekkoseen. Kekkonen kuitenkin arvosti Simojokea ehkä enemmän kuin ketään muuta kirkonmiestä.

Kirkko antoi koko Kekkosen valtakauden ajan hiljaisen tukensa maan viralliselle ulkopoliittiselle linjalle. Niiranen on kuitenkin löytänyt 70-luvulta kolme tapausta, joissa Kekkonen on ulkopoliittisista syistä "ripittänyt" kirkonmiehiä.

- Yksi liittyi Karjala-keskusteluun. Toinen tapaus oli erään turkulaisen kirkkoherran saarna. Kolmas kerta oli, kun erään sotilaspastorin puhe tulkittiin neuvostovastaiseksi, Niiranen kertoo.

Kun Kekkonen kysyi silloiselta puolustusvoimain komentajalta kenraali K.O. Leinoselta, pitivätkö sotilaspastorin puheet paikkansa, käynnistettiin puolustusvoimissa varsinaiset inkvisitiotutkimukset. Saatuaan tapauksesta paksut selvitykset Kekkonen kirjoitti kansilehdelle "Typerä pappi, mutta minkä sille voi. UK."

Niirasen kirkkososiologian alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa lauantaina. Vastaväittäjänä on professori Seppo Hentilä ja kustoksena professori Eila Helander.

STT-MH
25.2.2000


Politiikka -sivulle