Arvioidaan itse, kehitytään keskustelemalla

Koulu tarvitsee kotia kasvattaakseen

- Koulujen on aika huomata, että jälkimoderni aika vaatii yksilöiltä sellaisia ominaisuuksia, tietoja ja taitoja, jotka vain koti ja koulu yhdessä ja yhteistyössä voivat tuottaa, tähdentää lehtori Jukka Vuorinen Tampereen normaalikoulusta tuoreessa kirjassa Arviointi ja kehityskeskustelu.

Vuorisen toimittaman teoksen kirjoittajat ovat osallistuneet aihetta koskevaan kehittämishankkeeseen eri normaalikouluissa. Kirja ilmestyi tällä viikolla PS-kustannuksen sarjassa Opetus 2000.

Vuorinen muistuttaa, että nyky-Suomessa koulusta on tullut valinnan kohde ja siksi se myös kiinnostaa koteja uudella tavalla. Tätä voimavaraa ei vain ole hyödynnetty riittävästi.
- Vanhemmilta on puuttunut aito vaikuttamisen kanava koulun suuntaan. Kehityskeskustelu tarjoaa tälle tarpeelle mielekkään väylän, Vuorinen kirjoittaa.

Keskustelussa vanhemmat, opettajat ja oppilas pohtivat kaikki yhdessä oppilaan työtä ja sen tulevia tavoitteita. Päähenkilönä on oppilas itse, eivät aikuiset. Onnistuessaan yhteisen neuvonpidon pitäisi lisätä hänen "sisäistä voimaansa" eli aktiivista kykyä ohjata omaa elämäänsä.

Keskustelu antaa vanhemmille muun muassa tilaisuuden osallistua lapsensa koulutyön arviointiin. Varsinainen kehittämiskeskustelu on perusteellisempi kuin pelkkä arviointikeskustelua, kirjassa selvitetään.

Aikaa ja tavoitteita

Oikeaan kehittämiskeskusteluun pitäisi varata aikaa 30-45 minuuttia, eikä opettaja voi jaksaa kovin monta tapaamista perätysten.

Päämääränä on kaiken kaikkiaan auttaa lapsen tiedollista ja sosiaalista kehitystä, mutta eri tapaamisten tavoitteet voivat vaihdella yhdestä asiasta laajoihin kokonaisuuksiin.

Toistuvien keskustelujen avulla voidaan rakentaa koulun ja kodin välille säännölliset ja pitkäjänteiset, viralliset, mutta yhtä lailla epäviralliset yhteydet. Vanhemmille avautuu uudenlainen ikkuna lapsensa koulumaailmaa, joka niin ratkaisevasti poikkeaa heidän omastaan.

- Oli hämmentävää, kun isä ihmetteli poikansa intoa lähteä aamuisin kouluun. Moneen kertaan hän toisti omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan koulunkäynnin hyödyttömyydestä. Iso osa keskusteluajasta meni sellaisten asioiden kertomiseen, mitä nykyajan koulussa oikein tehdään, kertoo kirjassa lainattu matematiikan opettaja ja luokanvalvoja.

Vaikea vuorovaikutus

Kehityskeskustelun onnistuminen riippuu ennen muuta asenteista. Kun mukana on vanhempien, lapsen ja opettajan kolme näkökulmaa, tarvitaan aitoa vastavuoroisuutta. Mikään näistä näkökulmista ei yksinään ole oikein tai tärkein.

Viestien pitäisi kulkea joka suuntaan, eivätkä vanhemmatkaan ole paikalla pelkästään kuultavina. Kehityskeskustelu voi parhaimmillaan auttaa heitä säilyttämään hyvän puheyhteyden myös murrosikäiseen lapseensa.

Oppilas voi tapaamisissa kertoa siitä, mikä on ollut vaikeaa, mitä hän on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä ja minkä verran vaikkapa lukenut läksyjään eri aineissa. Tunteistakin saa puhua, siitä mikä painaa ja mikä taas tuntuu hyvältä.

Opettaja koville

Usein aikuinen kuitenkin joutuu tulkitsemaan lapsen tai nuoren tunteita sanattomista viesteistä: ilmeistä, eleistä, äänenpainosta ja asennoista. Se kysyy herkkyyttä ja taitoa, johon opettajankoulutus ei välttämättä annan eväitä.

Vielä mutkikkaammaksi tilannen käy, jos oppilas tulee toisesta kulttuurista. Silloin perheen tapaaminen voi tuoda mukanaan todellisia yllätyksiä.

Opettajan täytyy yleensäkin päästä keskustelussa irtitavallisesta roolistaan. Hänen tehtävänään ei ole ilmoittaa heti, mikä on oikein tai väärin, hyväksyttävää tai huonoa, tarpeellista tai tärkeää. Sen sijaan pitäisi auttaa oppilasta selvittämään tilannettaan itse.

Vuorinen muistuttaa kirjassa, että pakolla ei päästä tuloksiin. Siksi päätös kehityskeskustelujen järjestämisestä kuuluu viime kädessä jokaiselle opettajalle itselleen, ei rehtoreille tai kunnanisille ja -äideille.

STT-MH
25.2.2000

Ajassa -sivulle