Verkkouutiset

Sisältö
Index
Pikauutiset
Pääkirjoitus
Politiikka
Talous
Ulkomaat
Kotimaa
Kolumnit
Ajassa
Ajanviete
Päivän sää
TV-ohjelmat
Arkisto
-------------

Viikon äänestys







Tuore väitös elokuvapoliittisesta keskustelusta Suomessa

Kansallinen elokuva pelastettava



Elokuvapoliittinen keskustelu Suomessa linjautuu kolmeen kenttään: säätelevään eli valtiolliseen, puolustavaan eli yksityiseen sekä neuvoa-antavaan eli välittävään. Kaikkia osapuolia yhdistää yhteinen huoli kansallisen elokuvan olemassaolosta.


Tuoreessa väitöskirjassaan Kansallinen elokuva on pelastettava filosofian lisensiaatti Mervi Pantti tutkii elokuvapoliittista keskustelua kotimaisen elokuvan tukemisesta itsenäisyyden ajalla.

- Kotimaisen elokuvan tukemisesta on keskusteltu julkisuudessa pitkään ja kiihkeästi. Viime vuosikymmeninä elokuvapolitiikka on saanut mediassa osakseen vähintäänkin yhtä paljon huomiota kuin kotimaiset ensi-illat, sanoo Pantti.

On kysytty, millaisia elokuvia valtion varoilla tuetaan: suurelle yleisölle tarkoitettuja viihde-elokuvia vaiko pienempien piirien arvostamia taide-elokuvia?


Kolme kenttää

Pantti on jäsentänyt elokuvapoliittisten keskustelujen historiaa jaottelemalla elokuvapoliittisten toimijoiden joukon kolmeen kenttään: säätelevään (valtiolliseen), puolustavaan (yksityiseen) ja neuvoa-antavaan (välittävään).

Säätelevä kenttä käsittää ne laitokset ja viranomaiset, joilla on hallinnollinen valta säädellä elokuvaa.

Puolustava kenttä tarkoittaa elokuva-alan toimijoita, jotka säätelyn kohteena joutuvat puolustamaan omia näkemyksiään elokuvasta.

Neuvoa-antavaan kenttään tutkija laskee sellaiset säätelevän kentän asettamat elimet, jotka ovat pääosin elokuva-alan edustajien miehittämiä kuten valtion elokuvataidetoimikunta.

Elokuvapolitiikan toimijoiden välisiä suhteita Pantti tarkastelee puolustavan kentän näkökulmasta.


Kolme ajanjaksoa

Tutkimuksensa tuloksena tutkija paikantaa kolme erilaista elokuvapoliittista ajanjaksoa: vuodet 1917-1960, 1961-1976 ja 1977-2000.

Kaikkia kolmea jaksoa yhdistää suomalaista elokuvapolitiikkaa hallitseva pitkä linja eli vetoaminen elokuvan kansalliseen merkitykseen.

Parantaakseen elokuvan jo olemassa olevia puitteita elokuva-ala pyrki päättäjien, valtion, kanssa yhteiseen kansallisen edun ajatukseen nojaavaan liittoon.

Käsitteellä kansallinen elokuva on voimakas arvolataus. Sen vastapooliksi on koettu useimmiten Hollywood-elokuva. Kotimainen populaarielokuva, "toinen huono" on myös asetettu vastakkain kansallisen elokuvan kanssa.


Taide - kaupallisuus

Puolustavan kentän käsite kansallisesta elokuvasta on vaihdellut itsenäisyyden aikana.
- Niin kauan kun elokuvateollisuus sai hallita elokuva-alaa, kaikki kotimaiset elokuvat mahtuivat käsitteen alle, selvittää tutkija.

Sen sijaan toisella kaudella, kun puolustavan kentän taidenäkemys valtion tukemana voitti, kansalliseksi elokuvaksi hyväksyttiin ei-kaupallinen taide-elokuva. 1970-luvulla liitettiin määreisiin vielä yhteiskuntakriittisyys.

Kolmannella kaudella kansallisen elokuvan käsite näyttää tutkimuksen mukaan sulkevan sisäänsä jälleen kaikki kotimaiset elokuvat. Tosin jotkut elokuvat nähdään sisällöltään toisia kansallisimpina ja siten myös arvokkaimpina.


Tukipoliittinen luomus

- Taloudellisesta ja teollisesta näkökulmasta suomalainen "elokuvateollisuus" on 1950-luvun lopulta lähtien ollut epävakaa, sirpaloitunut, pienyrittäjyyteen perustuva ala, todetaan väitöskirjassa.

Suomalaista elokuvateollisuutta, elokuvatuotantoa, pidetään valtiollisen tukipolitiikan luomuksena.

Sen menestystarinat, aika ajoin syntyvät "kansalliset elokuvat" tai "suomalaisen elokuvan buumi" eivät ole kyenneet tekemään elokuvasta kannattavaa teollisuutta. Väitöskirja tarkastetaan lauantaina Helsingin yliopistossa.

STT-IKK
22.12.2000


Ajassa -sivulle