Tshetshenian sota - vihan pitkä varjo
Voisivatko eri uskontoa tunnustavat kansat elää samassa valtiossa sopuisasti vaikeinakin aikoina? Mikäli kysymystä pohtii Tshetshenian ja Venäjän tilanteen kannalta, vastaus on ehdottomasti ei.
Venäjän ja Tshetshenian riitaisuuteen löytyy syy pitkästä yhteisestä historiasta ja kansojen erilaisuudesta. Sotiminen juontaa juurensa 300 vuoden taakse.
Tapahtumat saivat alkunsa 1700-luvulla, kun tsaari Pietari Suuri käytti Kaukasian vuoristoaluetta asemapaikkana Persiaan suuntautuneilla valloitusretkillään. Venäjän laajentumispolitiikka provosoi tshetsheenejä nousemaan kapinaan valloittajia vastaan.
Tshetsheenit taistelivat tunkeutujien karkottamiseksi kapinallisen Monsur Ushurman johdolla. Itsenäisyytensä puolesta taistelevasta Tshetsheniasta muodostui 1800-luvun alkupuolella yksi keskeisistä Kaukasian islamilaisista puolustuslinnakkeista.
Venäjän keisari Aleksanteri II lähetti vuonna 1816 kenraali Jermolovin valloittamaan Kaukasusta tarkoituksenaan liittää koko alue osaksi Venäjää. Valloitustoimet epäonnistuivat ja johtivat suureen Kaukasian sotaan.
Venäläiset pyrkivät järjestelmällisesti terrorisoimaan Kaukasuksen siviiliväestöä hajauttaakseen kansat. Mutta yritys epäonnistui - yhteinen vihollinen päinvastoin lähensi kansat yhteistoimintaan keskenään. Tshetshenia asettui vastustamaan Venäjää imaami Shamilin johdolla.
Tshetsheenien "pyhä sota" kesti 25 vuotta, vuodesta 1834 vuoteen 1859, jolloin Shamilin antauduttua Venäjä sai alueen haltuunsa. Tappio ei kuitenkaan taltuttanut kapinointia tsaarin Venäjää vastaan.
Stalin karkotti, Hrustsev armahti
Neuvostoliiton muotoutuessa vuosina 1917-1924 tshetsheenit liittyivät muiden Kaukasuksen alueen kansojen kanssa yhteen vastustaakseen sotimalla Venäjän läsnäoloa alueella. Venäjän vallankumouksen innoittamana kokoontui helmikuussa 1917 Groznyissa tshetsheenien kansalliskokous ja Vladikavkazissa toukokuussa Vuoristolaisten liiton keskuskomitea. Kokouksissa päätettiin muodostaa Pohjois-Kaukasuksen kansakuntien liitto.
Tshetsheenit ja inguushit muodostivat vuonna 1934 Venäjän vallan alaisuudessa autonomisesti toimivan Tshetsheno-Ingushetian alueen, josta tuli tasavalta vuonna 1936. Stalin hajotti Tshetsheno-Ingushetian vuonna 1944 karkottamalla maasta suuren määrän molempien alueiden kansalaisia. Karkotus toteutettiin huijaamalla ihmisiä "ystävyyden nimissä": neuvostoviranomaiset kutsuivat vuoristokylien asukkaat puna-armeijan vuosijuhlaan. Kun ihmiset saapuivat, heille luettiin Stalinin karkotusmääräys. Yli 400 000 ihmistä tungettiin tavaravaunuihin, jotka ajettiin Kazakstaniin.
Neljäsosa ihmisistä kuoli viikkojen pituisen junamatkan aikana. Saman verran menehtyi määränpäässä Kazakstanissa, kun karkotetut jätettiin heitteille tai suljettiin vankileireille.
Kun valta vaihtui Neuvostoliitossa vuonna 1956, Hrustsev tuomitsi Stalinin karkotustoimet paljastuspuheessaan Stalinin rikoksista 20. puoluekokouksessa. Tshetsheeni- ja inguushikansat armahdettiin vuonna 1957 ja saivat palata entisille asuinsijoilleen.
Venäläiset olivat tällä välin asettuneet karkotettujen taloihin ja palaajat joutuivat vielä taistelemaan kotinsa takaisin.
Sota siirtyy Jeltsiniltä Putinille
Epävakaus maiden välillä jatkui vuoden 1957 jälkeenkin, ja uuden sotilaallisen yhteenoton puhkeaminen oli vain ajan kysymys.
Neuvostoliiton loppuaikojen epäselvä tilanne 1990-luvun alussa ja Venäjän valtioelinten sotkuiset valtasuhteet edesauttoivat Tshetshenian itsenäistymisaikeita. Tshetshenian Kansan Yleiskansallinen Kongressi käytti hyväkseen Neuvostoliiton epäonnistunutta vallankaappausta elokuussa 1991 ja syrjäytti syyskuun alussa Tshetsheno-Ingushetian silloisen johdon.
Venäjän irtautuessa Neuvostoliitosta syksyllä 1991 Boris Jeltsin matkusti pitkin valtakuntaa ja lupasi Siperiassa puhuessaan alueille valtaa niin paljon kuin nämä haluaisivat.
Tshetsheniaan palannut Venäjän ilmavoimien kenraali Dzhohar Dudajev valittiin Tshetshenian presidentiksi vuonna 1991 ja Tshetshenia julistautui itsenäiseksi valtioksi. Inguushit vetäytyivät tasavallasta joulukuussa 1992 rajalla käytyjen taisteluiden saattelemina.
Jeltsinin mieli vapauden sallimisesta alueille oli kuitenkin muuttunut kolmessa vuodessa, sillä joulukuussa 1994 Moskova lähetti 40 000 sotilasta Tshetsheniaan murskaamaan itsenäisyysliikkeen. Maat ajautuivat jälleen sotaan. Sota päättyi elokuussa 1996 ja vaati 50 000 kuolonuhria, joista useat olivat siviilejä.
Vuoteen 1999 tultaessa Moskovan lähiöissä oli tehty useita pommi-iskuja, joista venäläiset syyttivät tshetsheenejä. Tshetshenian sota oli jatkunut koko Boris Jeltsinin presidenttikauden ajan.
Vuodenvaihteessa 2000 Jeltsinin jättäessä presidentin tehtävät Vladimir Putinille tälle jäi perintönä myös Kaukasuksen ruutitynnyri ongelmineen. Putinin presidenttikaudella Tshetshenian konfliktissa onkin ilmennyt vanhoja tuttuja merkkejä. Väliaikaisesti rauha on saatu rakennettua, mutta pysyvää tilaa siitä ei ole muodostunut.
Luottamus puuttuu molemmin puolin
Kesäkuussa 2000 Putin ilmoitti ottaneensa Tshetshenian suoraan hallintoonsa 2-3 vuoden ajaksi. Venäjän presidentti yritti myös poliittista ratkaisua nimittämällä mufti Ahmed Kadyrovin Tshetshenian väliaikaishallinnon johtajaksi. Kadyrov ei kuitenkaan ole nauttinut kannatusta Tshetsheniassa.
Venäjä ehti välillä jo julistaa sodan päättyneeksi, mutta taistelut puhkesivat pian uudestaan.
Kolmessa vuosisadassa syntyneet kaunat ja ongelmat eivät anna mahdollisuuksia helppoon ratkaisuun. Venäjän etujen mukaista olisi pyrkiä poliittiseen ratkaisuun, mutta sellaista ei ole helppo toteuttaa, sillä Moskovassa pelätään löysemmän linjan kirvoittavan uusia terrori-iskuja.
Venäläiset eivät luota naapurinsa rauhantahtoisuuteen, eikä yhteisiä rauhanehtoja siten ainakaan vielä ole näköpiirissä. Tshetsheenit taas eivät katso saavuttaneensa tavoittelemaansa itsenäisyyttä niin kauan kun Venäjä puuttuu sen asioihin.
Sodan päättäminen on pitkä prosessi, joka vaatii kovaa tahtoa ja myönnytyksiä molemmilta osapuolilta.
MARKO SYKKÖ
21.07.2000
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja tehnyt pro gradu -tutkielman Tshetshenian sodasta.
