Laatokan Valamo oli muutakin kuin luostari
Valamo oli maailmansotien välillä muutakin kuin pelkkä luostari. Se oli pyhiinvaelluspaikka, työpaikka, pakolaisten piilo sekä orpokoti ja jopa sotilastukikohta. Kanssakäyminen ympäröivän yhteiskunnan kanssa muokkasikin luostarin identiteettiä ja toi maailman ongelmineen luostarin sisään.Teologian maisteri Hannu Kilpeläinen on tutkinut 8. joulukuuta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tarkastettavassa väitöskirjassaan Valamon ja sitä ympäröineen yhteiskunnan kaksisuuntaista vuorovaikutusta, interaktiota.
Kilpeläinen päätyy käsitykseen, jonka mukaan Laatokan Valamo ei ollut vain kilvoittelijoiden yhteisö, vaan laajempi koko ympäröivään yhteiskuntaan ja sen asukkaisiin vaikuttanut instituutio ja uskonnollinen keskus, jossa asui ja työskenteli jopa satoja karjalaisia miehiä, naisia ja lapsia.
Tutkimuksen taustana on laaja entisiltä Valamon asukkailta ja pyhiinvaeltajilta kerätty haastatteluaineisto sekä Suomessa ja Venäjällä sijaitsevista arkistoista koottu lähteistö.
Valamossa kävi 1920-1930-luvuilla vuosittain 3000-5000 karjalaista sekä jopa 21000 ei-ortodoksista turistia. Valamo oli tuolloin lisäksi vuosittain keskimäärin 310 karjalaisen työpaikka.
Niin ikään Valamo Karjalan ja Venäjän pakolaisten pakopaikka sekä kasvatuspaikka, sijaitsihan siellä Valamon orpokoti.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Valamon saarille sijoitettiin Suomen puolustusvoimien rannikkotykistörykmentti, jolloin Valamosta tuli asuinpaikka myös puolustusvoimien henkilökunnalle, heidän perheilleen ja varusmiehille.
Kilpeläinen toteaakin luostarisaarten maallikoiden ja luostarin ulkopuolisen väestön tuoneen 'maailman' luostarin sisään myös laajemmassa "maailman ongelmien" merkityksessä.
Yhteiselämään perustuva luostarisääntö Sergeiltä
Valamoon ja valamolaiseen luostarikulttuuriin sisältyi karjalaisen tradition lisäksi aineksia sekä bysanttilaisesta että venäläisestä luostaritraditiosta, jotka olivat pohjana sille, minkälainen luostari Valamosta Karjalassa kehittyi.
Valamon perustajana pidetty novgorodilainen tai kreikkalainen munkki Sergei tuli Athosvuorelta joko 1100- tai 1300-luvulla ja laati tai sovelsi Venäjällä siihen aikaan harvinaisen, mutta Bysantissa tavallisemman, athoslaiseen esikuvaan perustuneen kinobioottisen, yhteiselämään perustuvan luostarisäännön.
Sergein sääntöön pohjautuva kilvoitteluelämä toteutui vielä 1930-luvun Valamossa. Bysanttilaisen ja Basileios Suuren luostarilaitoksen mallin mukaisesti maailmansotien välisen Valamon peruspalveluihin kuuluivat pyhiinvaeltajien maksuton majoitus ja ruokailu samoin esimerkiksi ilmaiset apteekkipalvelut ja luostarin taloudelliset avustukset karjalaisille.
Myös luostarin toimiminen Venäjän ja Karjalan pakolaisten turvapaikkana oli ideaalina suoraa lainausta bysanttilaiselta luostarilaitokselta.
Valamon venäläisyys ilmeni luostarin veljestön etnisissä juurissa. Tätä kautta Valamoa on määritelty identiteetiltään venäläiseksi luostariksi aina 1970-luvun Uuden Valamon aikoihin saakka.
Valamon veljestön puhekieli on ollut venäjä, jumalanpalvelusten kieli taas kirkkoslaavi 1930-luvun harvoja mutta säännöllisiä ja lisääntyviä suomenkielisiä jumalanpalveluksia lukuun ottamatta.
Myös pyhiinvaeltajat, luostarin hyväntekijät ja suurlahjoittajat olivat Venäjän vallankumoukseen asti enimmäkseen venäläisiä, erityisesti Pietarin seudun asukkaita.
Suomalaisuuden ja karjalaisuuden yhteys ongelmallinen
Käsitys Valamosta Suomen ortodoksisen kirkon "hengellisenä äitinä" ja "Karjalan ortodoksisuuden kehtona" sisältää epäsuoran hahmotuksen siitä, että Karjalan ortodokseihin kristinusko on juurrutettu "venäläisen äidin" kautta ja sitä on vaalittu "venäläisessä kehdossa".
Väitöskirjan mukaan tämä koskee sekä varhaista lähetystilannetta että myöhempää Valamon ja karjalaisen yhteiskunnan vuorovaikutusta.
Valamon "karjalaisuuden" ja "suomalaisuuden" yhteyttä väittelijä pitää kansatieteellisinä määritelminä ongelmallisimpina.
Vaikeutena on suomalaisuuden poleeminen ja epämääräinen kirkollinen ja kansallinen käyttö maailmansotien välisessä suomalaisessa henkisessä ilmapiirissä. Valamossa se aiheutti jatkuvaa selittelyä, sovittelua ja riitaa kirkon ja luostarin välillä.
Kirkon johdossa pidettiin avoimesti luostarin "venäläistä henkeä" turmelevana, josta oli päästävä eroon ja jonka vaikutuksesta luostarin suomalaiset nuoret oli pidettävä erillään.
Vaikka kirkon johto halusi valtiovallan tuella kehittää Valamon tulevaisuuden suomalaisten kilvoittelijoiden varaan, se tyytyi enimmäkseen ilmaisemaan tämän periaatteen karjalaisuuden nimikkeellä. Karjalainen ja suomalainen olivat siis tässä suhteessa synonyymejä.
Luostarin kannalta uuden linjauksen hyväksymistä oli helpompi käsitellä karjalaisuudesta kuin suomalaisuudesta käsin. Karjalan ja karjalaisuuden luostari pystyi tulkitsemaan kulttuurisen ja uskonnollisen samaistumisen kautta, ei etnisen tunnistamisen kautta, minkä perusteella taas suomalainen osapuoli samaisti karjalaisuuden ja suomalaisuuden.
Valamolle oli eduksi, että luostarikuvassa hahmottui sellainen identiteetti (=karjalaisuus), jota voitiin pitää suomalaisessa yhteiskunnassa osana suomalaisuutta. Tällöin luostari pystyi myös osoittamaan itsensä kansalliseksi ja isänmaalliseksi instituutioksi ja suostui rakentamaan suomalaista luostaritulevaisuutta.
Ortodoksikarjalaisille Valamon identiteetti- tai kansallisuusongelma oli toisarvoinen. Pyhiinvaeltajille - karjalaisille pyhissäkävijöille - tärkeintä oli se mitä luostarissa koettiin ja yleensäkin se mitä luostari heille antoi. Tässä suhteessa pyhissäkävijöiden uskonnolliset kokemukset, puhdistautuminen ja luostarin aineelliset palvelut esim. työpaikkana olivat rinnasteiset.
Valamo kuului karjalaiseen kulttuuriin, karjalaiseen muistiin huolimatta siitä, miten eri institutionaaliset tahot Valamon määrittelivät ja mikä oli Valamon veljestön etninen koostumus.
IKK
1.12.2000
