Demokratian vuosituhat

Demokraattiset yhteiskunnat ovat omaksuneet peruskäsityksen, että kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisiksi. Niissä vallitsee tasa-arvon henki, kirjoittaa Francis Fukuyama.

Amerikkalainen tutkija on vakuuttunut ja vakuuttaa muitakin siitä, että liberaali länsimainen demokratia on todellakin yhteiskunnallisen kehityksen päätepiste. Vakuuttava todistusaineisto puhuu väitteen puolesta.

Demokratian vastakohtana yksinvaltius ja totalitaariset valtiot ovat yksi toisensa jälkeen sortuneet. Sosialismi kohtasi loppunsa viimeistään Berliinin muurin murtuessa, fasismi tuli lyhyen kukoistuksensa päähän toisen maailmansodan loppuessa, perintömonarkiat menettivät valtansa tätäkin aiemmin.

Viime vuosikymmenten muutos näkyy lähimmin Itä-Euroopassa, jossa useimmat entiset sosialistivaltiot ovat siirtyneet länsimaiseen demokratiaan. Hiljaisempi ja huomaamattomampi muutos on tapahtunut Etelä-Amerikassa. Sotilasdiktatuurit yksi toisensa jälkeen ovat muuttuneet demokraattisiksi ja aiemmin toistuneet vallankaappausuutiset ovat historiaa.

Filippiinien ja Indonesian tapahtumat antavat uskoa, että seuraava demokratia-aalto vyöryy Aasiaan. Yksipuoluejärjestelmät eivät loputtomiin pysty rajoittamaan kansalaisten poliittisten oikeuksien kirjoa edes talouskasvun ja näennäisen hyvinvoinnin avulla.

Tekisi mieli uskoa Fukuyamaa. Varsinkin kuin muistelee, kuinka toisenlaista historian loppua tarjosi Karl Marx puolitoista vuosisataa sitten. Marxin ajatukset, opit ja hänen seuraajansa ovat vaikuttaneet ainakin eurooppalaisten yhteiskuntien muotoutumiseen enemmän kuin useimmat muut yhteensä.

Yhteiskuntien kehitys oli Marxille sarja konflikteja, joissa osapuolina olivat aina riistävä ja riistetty luokka. Antiikissa ne olivat vapaat kansalaiset ja orjat, keskiajalla feodaaliherrat ja maaorjat, uudella ajalla kapitalistit ja työläiset.

Marx näki kehityksellä kuitenkin päätepisteen: työväenluokka tulee ottamaan vallan ja perustamaan luokattoman yhteiskunnan, jossa toteutuu todellinen tasa-arvo. Tunnetut kokeilut eivät kuitenkaan toimineet.

Vallankumous söi lapsensa

Marx oli itsevarma suurten linjojen määrittäjä, jonka massiivisella työllä oli ennenkaikkea toiminnallinen motiivi - maailman muuttaminen. Hän halusi löytää materialismin muodon, joka toimisi tukevana kehyksenä yhteiskunnan muutokselle.

Friedrich Engels totesi muistopuheessaan Highgaten hautausmaalla, että Marx ensimmäisenä keksi sen tosiasian, että ihmisten täytyy ennen kaikkea syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennen kuin he voivat harrastaa politiikkaa, tiedettä, taidetta ja uskontoa.

Näin välittömien aineellisten elämänvälineiden tuotanto ja siten kansain tai ajanjakson kulloinenkin taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, jolle ovat kehittyneet kyseisten ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitteet, taide ja jopa uskonnolliset käsitykset ja jonka tulee sen vuoksi olla lähtökohtana niitä selitettäessä eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.

Marxin lähtökohtaa on edelleenkään vaikea kiistää, vaikka hänen johtopäätöksensä ja toiminnalliset tulkintansa - samoin kuin useat tulkitsijansa - ovatkin ajautuneet historian romukoppaan. Kaiken laaja-alaisuutensa ohella Marx nimittäin oli myös sitoutunut aikaansa niin, että yhteiskuntien kehittyessä teoria ei enää ole seurannut mukana.

Käytännön vaikutuksista näkyvin oli luonnollisesti Venäjän vallankumous. Nuori neuvostovaltio julistautui marxilaiseksi ja nojautui heti selvästi määriteltyyn ideologiaan, joka sisälsi kaiken kattavan käsityksen ihmiselämästä.

Tavoitellessaan kansalaisten elämän totaalista valvontaa totalitarismi pyrki tuhoamaan kansalaisyhteiskunnan täydellisesti.

Siitä hetkestä asti, jolloin bolshevikit 1917 ottivat vallan Venäjällä, neuvostovaltio hyökkäsi järjestelmällisesti kaikkia Venäjän yhteiskuntaan sisältyneitä mahdollisesti kilpailemaan pystyviä voimakeskuksia, niin opposition poliittisia puolueita, lehdistöä, ammattiliittoja, yksityisiä yrityksiä kuin kirkkoakin.

Tämä sosialismin patenttiratkaisu taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi osoittautui virheelliseksi. Ajatuksia saattoi kahlita yhtä vähän kuin tuotantoa voi ohjata suunnitelmin. Jokaiselta kykyjensä, jokaiselle tarpeittensa mukaan -ajatus ei toimi niin kauan kun yksilöt määrittelevät muuttuvat tarpeensa alati uudelleen.

Demokratiat ja sosialismin peikko

Vuonna 1848 julkaistu Kommunistinen manifesti pani liikkeelle maanvyörymän, joka ei Venäjää lukuun ottamatta purkautunut vallankumoukseksi. Se, että sosialististen puolueiden vaikutus - ja vallankumouksellinenkin pyrkimys - kanavoitui demokraattiseen päätöksentekoon, kertoo vain liberaalin demokratian vahvuudesta.

Tuloksena pohjoisessa Euroopassa on ollut hyvinvointivaltio ja työn ja pääoman liitto - konsensus, jonka voimin teollisuusyhteiskuntaa rakennettiin useina 1900-luvun vuosikymmeninä.

Vaikka siis Marxilla on tähän kehitykseen osuutensa, niin hänen teoriansa liikkumattomuutta kuvaa sekin, että moinen yhteispeli "riistäjän ja riistettävän" välillä ei tiukkaan Marxin teoriaan sovi.

Toisaalta marxilaiset kokeilut näyttävät vain vahvistaneen läntisiä demokratioita. Ajatusleikkinä voi pohtia millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat olisivat kehittyneet ilman varoittavia totalitaarisia esimerkkejä.

Marxismin ennenaikaiset hautajaiset?

Vuosituhannen vaihteen näkymä liberaalin demokratian voimantunnossa näyttää olevan vallan toinen. Eikä historiaakaan yhtä yksiselitteisesti voi tulkita vain luokkaristiriitojen historiaksi.

Mutta onko liberaali demokratia sitten historian päätepiste, kuten Fukuyama väittää? Felipe Fernandez-Armento tarjoaa toisen, uhkaavamman kuvan.

Maailman monimutkaistuminen, riskien lisääntyminen ja kasvaminen ja muun muassa väestönkasvu ovat tekijöitä, jotka hänen mukaansa saavat liberalismin häviämään fasismin uuden aallon tieltä.

Merkkejä tästä hän lukee niin Yhdysvaltain autoritaarisen oikeiston noususta kuin Euroopan uusista fasistipuolueista. Sen myötä hän näkee mahdolliseksi myös totalitaarisen vasemmiston nousun. Uutiset marxismin kuolemasta saattavatkin olla ennenaikaisia.

Sama maailman monimutkaistuminen voi kuitenkin olla tehokkain este totalitarismin uudelle nousulle. Mitä pitemmälle ja voimakkaammin yksilöllistyminen etenee, sitä vähemmän voimaa on aatteilla, jotka pyrkivät murskaamaan yksilöllisyyden.

Monimutkaistuvassa, vaikeammin hahmotettavassa ja vaikeammin ymmärrettävässä maailmassa ei mikään ideologia voi tarjota kattavaa maailmanselitystä niin kuin vielä pari-kolme vuosikymmentä sitten oli yrityksenä. Tämä saattaa olla liberaalin demokratian vahvuus vastakin.

PETE PAKARINEN
31.12.1999

Kirjallisuutta:

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, WSOY 1992
Felipe Fernandez-Armento: Millenium, toinen vuosituhat, WSOY 1996

Marxin ja Engelsin tekstejä on arkistoitu verkkoon kunnioitettavia määriä. Näistä linkeistä löytyy lukemista ainakin aluksi:

http://history.hanover.edu/modern/marx.htm
http://english-www.hss.cmu.edu/marx/

Linkkilistoja, esittelyjä elämäntyöstä ja ajattelusta:

http://ca.yahoo.com/Arts/Humanities/Philosophy/Philosophers/Marx__Karl__1818_1883_
http://www.trincoll.edu/depts/phil/philo/phils/marx.html

Politiikka -sivulle