Eurooppalaiset puolueet samassa muotissa



Rahat valtiolta, markkinointitaito konsulteilta ja äänet kansalta. Länsi-Euroopan puolueet ovat mukautumassa yhteiseen muottiin, jonka leimallisimpana piirteenä on riippuvuus valtiosta. Kuin Repe Helismaan laulusta: "Ajetaan me poijjaat kyydillä vaan, kyllä valtio kyydin maksaa".


Suuret suomalaiset puolueet syntyivät vuosisadan vaihteen aatteellisissa myllerryksissä. Alusta saakka vasemmisto rakensi voimansa joukkojen varaan porvarien luottaessa jäsenkunnan sijaan asiantuntijoihin, mesenaatteihin ja kannattajiin.

Jatkosodan jälkeen tilanne muuttui. Maalaisliitto keräsi jäseniä kylä kylältä, talo talolta, kokosi kunnioitettavan kenttäorganisaation ja nousi vasemmistopuolueiden kaltaiseksi joukkopuolueeksi. Perässä kulki Kokoomus; sosialismia käytiin torjumaan organisaatiota rakentamalla.

Aina 1960-luvulle saakka puolueet olivat joukkoliikkeitä, joiden aate ja voima kumpusi jäsenten ja kannattajien sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta. Mutta sitten alkoi muutos. Ensin kääntyi resurssivirta puoluetuen myötä. Kun rahat virtasivat aiemmin jäsenistöltä puolueiden keskushallintoon, niin nyt puoluerahoittajaksi tuli valtio.

Samalla puolueiden asema niin valtionhallinnossa kuin kunnallishallinnossa sementoitiin. Puolueet saivat rekisterin ja virallisen aseman ehdokasasettelussa edelleen kunnallishallinto ja keskeiset valtionhallinnon elimet läpipolitisoituivat. Puolueiden jäsenistä tuli pian puolueiden edustajia hallinnon eri portailla.

Valtiollistuneet puolueet samaistuivat nopeasti hallintoon ja niin herraviha sai rinnalleen puolueporun. Vuosisadan lopun perusvalitukseksi on tullut, että puolueet eivät kuuntele tai ymmärrä kansalaisia. Puhutaan äänestäjien vieraantumisesta sekä puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan ristiriidasta.

Eurooppalainen trendi

Lohduttaa tai ei, me suomalaiset emme ole kehityksessä yksin. Vastaava kehityskulku on käynyt lähes kaikissa Länsi-Euroopan maissa. Leidenin yliopiston professori Peter Mair on tutkinut Baltimoren yliopistossa vaikuttavan kollegansa Richard S. Katzin kanssa koko 1990-luvun ajan länsimaisten puolueiden kehitystä yhdessä laajan kansainvälisen tiimin kanssa.

Mair puhuu puolueiden kolmista kasvoista, joita voisi suomalaisittain sanoa vaikka ruohonjuuritasoksi, keskustoimistoksi ja eduskunta/hallitusryhmäksi. Karkeasti voisi sanoa, että näistä eniten ovat vahvistuneet eduskuntaryhmät kun taas keskustasolla ja ruohonjuuritasolla kehitys onkin monisärmäisempää.

Kymmenessä Länsi-Euroopan maassa on kaikissa puolueiden henkilöstömäärä kasvanut 60-luvun lopulta 80-luvun lopulle. Suomessa kasvu on ollut jopa maltillista 55 prosentin luokkaa verrattuna Irlantiin ja Saksaan, jossa puolueet ovat kolminkertaistaneet väkimääränsä.

Puolueiden keskustoimistojen tulot ovat kasvaneet lähes kaikkialla. Suomessa tosin vain varovasti kuuden prosentin verran. Italiassa ja Ruotsissa ne ovat jopa laskeneet kun taas Itävallassa rahasäkki on paisunut kolminkertaiseksi.

Puolueet eivät vedä jäseniä

Useissa maissa useat puolueet ovat viime vuosikymmeninä lähinnä menettäneet jäseniään. Sen verran kasvuakin on tapahtunut, ettei yleisestä jäsenkadosta voi puhua.

Tutkijat ovat verranneet puoluejäsenten osuutta koko äänestäjäkuntaan ja todenneet, että lähes kaikissa vertailumaissa on puoluejäsenten määrä suhteessa äänestysikäiseen väestöön pudonnut huomattavasti 1960-luvun alusta 1980-luvun loppuun tultaessa.

Suomessa noin 19 prosenttia äänestäjistä kuului johonkin puolueeseen 1960-luvun alussa, mutta kolmea vuosikymmentä myöhemmin osuus on noin 13 prosenttia. Iso-Britanniassa ja Hollannissa puoluejäsenten osuus on pudonnut noin kolmannekseen.

Tanskassa, jossa puoluejäsenyys on niinikään kokenut vastaavanlaisen kadon, puolueet ovatkin ryhtyneet vahvistamaan jäsenten asemaa. Esimerkiksi puolueiden puheenjohtajien samoin kuin ehdokkaiden valinnassa jäsenten rooli on kasvanut. Eräissä maissa ja puolueissa onkin siirrytty suoraan jäsenäänestykseen puolueen puheenjohtajavalinnassa.

Perustason valtaa voidaankin näin lisätä, mutta samalla se on pois toisilta puoluejäseniltä. Nimittäin puolueorganisaation väliportaan aktiiveilta. Se puolestaan sopii kyllä niille, jotka haluavat puolueista helpommin ohjailtavia - rivijäsenistä ei ole samalla tavalla uhkaa ja vastusta kuin puolueen edustuksellisen vallan käyttäjistä.

Kaiken kaikkiaan suurin kysymys asettuu kuitenkin siihen tarvitseeko puolue enää jäseniään, kun rahat tulevat valtiolta ja aatekin on aikaa sitten irronnut vanhasta luokkataustasta.

Tanskalainen politiikan tutkija Lars Bille sanoo puolueiden joutuvan pohtimaan mitkä niille ovat tärkeämpiä: äänestäjät, jotka tuovat parlamenttipaikkoja ja rahaa vai puolueen jäsenet, jotka kertovat puolueen edustavuudesta ja legitimiteetistä? Ilman jäseniä ei vaalikoneisto pyöri, toisaalta ilman rahaa ei ole polttoainetta pyörittää sitä, Bille päättelee.

Mainonnan ammattilaiset

Jäsenten valta ja asema muuttuu, mutta niin muuttuu myös puoluetoimistojen rooli. Vallan painopisteen siirtyessä parlamentin ja hallituksen ympärille jäävät puoluetoimistot ja puolueiden keskusorganisaatiot vaille virkaa - vai jäävätkö?

Puoluetoiminnasta ja politiikasta on viime vuosikymmeninä tullut ammattilaisten toimintaa. Puoluetoimistoissa se näkyy muun muassa markkinoinnin ja mainonnan ammattilaisten sisäänmarssina. Suomessa tunnettu, muttei lainkaan ainoa esimerkki on Keskustan ja Louhivuori & Snellin jo päättynyt yhteistyö.

Kampanjoinnin ammattilaistumisessa onkin puolueiden keskusorganisaatioiden mahdollisen itsenäisyyden ja vallan ydin. Viestinnän painopistekin on siirtynyt puolueiden omilta lehdiltä sitoutumattomalle valtalehdistölle ja televisiolle, jotka takaavat entisiä puoluelehtiä valtavan paljon laajemman kontaktin kohdeyleisöön - äänestäjiin.

Kontaktien muodostamisessa tarvitaan järjestöpolitrukkien sijaan markkinamestareita, jotka kauppaavat politiikkaa autojen, kevytlevitteiden ja pesuaineiden seassa.

Eduskuntaryhmät vahvoilla

Jos ruohonjuuripuolue ja keskustoimistot kohtaavat ristiriitaisia paineita, on eniten ja selkeimmin valtaansa kasvattanut parlamenttipuolue.

Italiaa lukuun ottamatta on kaikissa tutkimuksen maissa juuri parlamenttiryhmien työntekijämäärä kasvanut puolueiden keskustoimistoja nopeammin. Esimerkiksi Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa on puolueiden parlamenttiryhmien työntekijämäärä kasvanut kolme neljä kertaa nopeammin kuin puoluetoimistojen.

Tanskassa ja Irlannissa kasvuvauhti on laskettava kymmenkertaisena. Jos Suomessa laskettaisiin mukaan kansanedustajien avustajat, niin pääsisimme vähintään samaan. Kansainvälinen vertailu on kuitenkin tehty ennen tämän järjestelmän käyttöönottoa. Suomea tarkasteltaessa on niinikään huomattava ministerien avustajakunnan vähin erin tapahtunut kasvu.

Kun Suomessa vielä lamavuosina puoluetuet jäädytettiin, siirtyi puoluetyöntekijöiden painopiste 1990-luvulla varsin nopeasti ja huomaamatta eduskuntaryhmiin.

Pohjoismainen rintama

Ongelmana, kuten Peter Mair näkee, on puolueiden valtiollistumiskehitys. Se ei tarkoita suinkaan sitä, että valtio rahoittaa ja sääntelee puolueiden toimintaa. Pikemminkin puolueet auttavat itse itseään jakamalla valtion resursseja.

Kun samalla on keskustelu puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan ristiriidoista, niin on selvää, että valtiollistuneet puolueet asettuvat helpommin puolustamaan valtion näkökulmaa. Niiden on vaikea kommunikoida, joskus jopa ymmärtää kansalaisliikkeitä, vaikka yrittävätkin tasapainoilla niiden suuntaan.

Mielenkiintoista on, että Mairin mukaan juuri Ruotsin, Norjan ja Suomen puolueet ovat kaikki yhdenmukaisessa valtiollistumisessaan varsin pitkällä. Ne kaikki toimivat valtiollisella tuella, kattavan puoluelainsäädännön suojassa. Ne kommunikoivat valtiollisten yleisradioyhtiöiden kautta ja luottavat yhä enemmän samaan markkina-asiantuntijoiden ja konsulttien ryhmään.

PETE PAKARINEN
21.5.1999


POLITIIKKA -SIVULLE