Palkka ja ruoka vetivät naisia punakaarteihin
Naisia liittyi 80 vuotta sitten punakaarteihin pikemminkin toimeentulohuolten takia kuin aatteen palosta. Näin päättelee filosofian maisteri Juha Alenius opinnäytetyössään, joka äskettäin julkistettiin Lahden kaupunginmuseon tutkimussarjassa.Aleniuksen mielestä olisi aika tutkia sisällissotaan osallistunutta ihmistä, kun tähän asti on painotettu poliittista ja sotilaallista historiaa. Hän itse selvitteli sodan jälkiseurauksia niiden naisten kannalta, jotka olivat ajautuneet 30 000 perääntyneen punaisen joukossa Lahteen. Juha Alenius ihmettelee, miten vähän tutkijat ovat käyttäneet valtiorikos- ja valtiorikosylioikeuden asiakirjoja. Arkistot käsittävät noin 75 000 syytetyn virkatodistukset, esitutkintapöytäkirjat ja muuta materiaalia. - Se tarjoaa valtavan mahdollisuuden perehtyä sisällissotaan osallistujien näkökulmasta. Joukko on taustoiltaan kirjavampi kuin sodassa surmansa saaneet tai hävinneet, joista tiedetään enemmän. Sota teki työttömiäValtiorikosoikeus käsitteli Lahdessa miltei 9 000 tapausta, joista 576 oli naisia. Heidän keski-ikänsä oli 26 vuotta. Yli 90 prosenttia arvioitiin huonovaraisiksi tai aivan köyhiksi.Lahdessa syytetyistä naisista oli 406 kuulunut punakaartiin. Se merkitsi tavallisesti siivous-, keittiö- tai vartiopalvelusta. Asetta kantaneistakaan ei kukaan tunnustanut osallistuneensa taisteluihin. Kuulustelukertomukset osoittavat vääräksi käsityksen, jonka mukaan naiset olivat punakaartin aatteellisesti tietoisinta osaa. Vain prosentti-kaksi oli lähtenyt mukaan aatteellisista syistä.
Kaksi kolmesta selitti liittymistään työn puutteella; moni oli menettänyt työpaikkansa tehtaan suljettua ovensa sodan takia. Punakaartin lupaus palkasta ja ruoasta oli tällöin houkutteleva vaihtoehto. Valtiorikosoikeus hylkäsi Lahdessa liki 200 naisen syytteen ja antoi enimmäkseen ehdollisia rangaistuksia. Kuritushuoneeseen tuomittujen 41 naisen joukossa oli lähinnä niitä, joiden todettiin palvelleen aseellisina punakaartissa. Suojeluskunnat kostivat nuorilleJo ennen oikeudenkäyntejä - huhti-toukokuun vaihteessa 1918 - oli Lahdessa teloitettu noin 120 naista. Se on kolmannes koko Suomen luvusta, mutta huomattavasti vähemmän kuin eräissä muisteloissa on väitetty.Kaikki teloitetut naiset olivat kotoisin Turun ja Porin, Uudenmaan tai Hämeen läänistä. Juha Aleniuksen sanoin he olivat "hämmästyttävän nuoria", keskimäärin vain 20-vuotiaita. Tutkimus torjuu väitteen valtakunnallisesti organisoidusta punaisten tuhoamisesta. Vastuu teloituksista lankeaa nopeasti paikalle saapuneille suojeluskuntien lähetystöille, jotka järjestelmällisesti etsivät oman paikkakuntansa punaisia "tehdäkseen niistä selvää". Kostomotiiviin viittaa se, että miltei jokaisen teloitetun naisen kotipaikkakunnalla oli murhattu valkoisia. Alenius päättelee, että teloitetut punaiset naiset olivat väärässä paikassa väärään aikaan. - Jos punaiset eivät olisi jääneet vangiksi yhdessä paikassa, olisi heidän etsimisensä ollut huomattavasti vaikeampaa ja mahdollisesti jäänyt tekemättä. Teloituksia vastustavat voimat saivat äänensä kuuluviin liian myöhään, kun suurin kostonhimo oli jo mennyt ohi.
Juha Alenius pitää valitettavana sitä, että valkoisen puolen muistitieto sisällissodasta ja sen jälkimainingeista jäi keräämättä. Nainen selvisi paremmin vankileirin ankeudessaLahti oli liian pieni sijoittamaan suurta punaisten joukkoa. Naisia lähetettiin lapsineen kotiseudulleen sekä muille vankileireille niin, että heitä jäi Hennalaan hieman yli 300. Loputkin siirrettiin muualle esikuulustelujen jälkeen elokuun 1918 loppuun mennessä.Naiset selvisivät vankileirin kurjissa oloissa paremmin kuin miehet, vaikkeivät saaneetkaan erivapauksia ruoan tai asumusten suhteen. Naisia kuoli vain neljä samaan aikaan kuin miehiä miltei 900. Naisia käytettiin paljon vankileirin ja sen ulkopuolisiin työtehtäviin, jonka ansiosta he saivat enemmän ruokaa. Naiset osasivat myös huolehtia paremmin hygieniastaan kuin miehet.
STT-MERJA ÅKERLIND-IA |
AJASSA -SIVULLE