Otila: EU:n aluepolitiikan muutokset väistämättömiä

EU-komission Agenda 2000-asiakirjassa käsitellään kattavasti unionin tulevia toimia erityisesti maatalous- ja aluepolitiikan suhteen. Asiakirja on saanut julkisuudessa kielteisen sävytyksen, sillä on peloteltu ja sitä on käytetty tehokkaasti lyömäaseena jäsenmaiden hallituksia vastaan. Myös Suomessa Agenda on ollut välillä kiivaankin käsittelyn kohteena.

- Tietysti on hyvä, että Suomessa ja muissa jäsenmaissa reagoidaan asioihin, joita Bryssel tuottaa. On nimittäin niin, että tietty kritiikki kuuluu asiaan.

- Nyt täytyy kuitenkin pitää mielessä, että komission Agenda-asiakirja on vasta esitys eikä mikään kiveen hakattu ohjeistus siitä, mitä jäsenmaat joutuvat ottamaan vastaan, muistuttaa Euroopan parlamentin aluepoliittisen valiokunnan jäsen Jyrki Otila.

- Voidaan sanoa, että aluepolitiikan näkökulmasta tarkasteltuna esitys näyttää tyydyttävältä, mutta maatalouden osalta Suomen on saatava esityksiin muutoksia, muuten yksi yhteiskunnan sektori joutuu liian koville.

Tehokkuutta hallinnointiin

- Kolmen ohjelman varoja voidaan keskittää tehokkaasti ja samalla se vähentää virkamiestyötä, jota varmasti muutenkin riittää. Suomi hyötyy uudistuksesta: Lappi, Kainuu, Pohjois-Karjala sekä Etelä- ja Pohjois-Savo, jotka ovat köyhimpiä alueita, kuuluvat selkeästi tukialueiden piiriin.

- Uuteen kakkosohjelmaan sisällytetään maatalousvarojen lisäksi taantuvat teollisuusalueet, jolloin varmasti syntyy kädenvääntöä varojen painopistealueista. Nyt näyttäisi siltä, että maatalous voittaisi, mutta se jää nähtäväksi; taantuvat teollisuusalueet tarvitsevat myös tukea, joten tukipolitiikkakysymys ei ole mikään helppo ratkaista, Otila sanoo.

Euroopan unionin seuraavaa budjettikautta vuosina 2000-2006 leimaa erityisesti laajentuminen itäiseen Eurooppaan. Kuusi uutta jäsenmaata vaatii uusia järjestelyjä, jolloin budjettirakenteen painopistealueet tulevat muuttumaan. Otilan mukaan haasteet on otettava vastaan.

- Suomenkin on lähdettävä siitä tosiasiasta, että EU:n rahavirrat kääntyvät poispäin; roolimme muuttuu selkeästi nettomaksajaksi.

Hakijat rutkasti jäljessä

- Lainsäädännön saaminen jäsenyyskuntoon ei liene järin suuri taloudellinen kustannus, mutta kun yhteiskunnan tuotantorakennetta ja infrastruktuuria aletaan tosissaan reivata jäsenyyden edellyttämälle tasolle, niin se vie ecuja, arvelee Otila.

- Rakennerahastoista täytyy siirtää suurehko osa uusien jäsenmaiden tukemiseen. Perimmäinen lähtökohta on kuitenkin se, että Euroopan yhdentyminen jatkuu ja ketään ei tulisi sulkea pois kehityksen valtavirrasta.

- Nykyisellä ja seuraavalla budjettikaudella aluepolitiikassa liikkuu rahaa satoja miljardeja markkoja. EU-jäsenmaat, etunenässä Irlanti ja Suomi, ovat hyödyntäneet aluepolitiikan suomia mahdollisuuksia erityisesti rakennepolitiikan suhteen ja tällä tavalla on pystytty luomaan työpaikkoja taantuvilla alueilla.

Suomen rakennepolitiikasta lisäarvoa

- Runsaan puolentoista vuoden aikana olen saanut huomata, että kamppailu rakennerahastojen varoista on tiukkaa. Tietysti jäsenmaat vääntävät kättä tukisummista, mutta myös alueet kamppailevat keskenään väkevästi.

Kamppailua ei tule varmastikaan vähentämään se, että laajentumisen myötä rakennetuet supistuvat. Suomen kannattaisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota alueelliseen yhteistyöhön; näin saataisiin karsittua pois pienet projektit ja alueen kokonaisetu tulisi otettua huomioon aiempaa paremmin.

Esimerkiksi Itä-Suomen kohdalla Otila suosittaa panostamista Interreg -raja-alueyhteistyöhön Venäjän kanssa.
- Ennakkoluulottomuus, idearikkaus ja terve kansallinen ja alueellinen itsekkyys ovat avainsanat, joilla pysymme muiden jäsenmaiden mukana unionin rakennekehityksessä.

HARRI MÄKELÄ
22.5.1998