Ketä kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö auttaa?


- Tuottavatko kansalaisjärjestöt kehitysyhteistyöllään vain terveempiä työläisiä ylikansallisten yhtiöiden palvelukseen, kysyi Jeremy Gould, joka osallistui ulkoministeriön järjestämään kehitysyhteistyöseminaariin maanantaina Helsingissä.

Gould työskentelee Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksessa.

Kärjistetty kysymys on erityisen ajankohtainen tällä vuosikymmenellä, jolloin ylikansallinen yritystoiminta laajenee entisestään ja pääoma liikkuu yhä vapaammin uusliberalistisen aatteen suosion vanavedessä.

Vuosikymmenen alun yhteiskunnalliset mullistukset - mm. sosialismin kaatuminen - ovat useissa maissa synnyttäneet uuden tilanteen, jossa valtion rooli on heikentynyt.

Kansalaisjärjestöt ovatkin kehitysmaissa ottaneet harteilleen sellaisia tehtäviä, jotka perinteisesti kuuluvat valtiolle. Mikäli esimerkiksi terveydenhuolto siirtyy yhä selvemmin kansalaisjärjestöjen harteille, voidaan kuitenkin kysyä, eikö hyväntekeväisyydellä tulla tukeneeksi ylikansallisia yhtiöitä.

Kenelle järjestöt ovat vastuussa?

- Keskeinen kysymys on tällä hetkellä se, kenelle kehitysyhteistyötä harjoittavat järjestöt ovat vastuussa toiminnastaan, sanoi Gould tähdentäen, että kansalaisjärjestöjen on sitouduttava yhteiseen hyvään ja varottava ajamasta kenenkään erityisetuja.

Järjestöjen on oltava toiminnastaan vastuussa kohdemaalle, eikä esimerkiksi niille, jotka lahjoittavat varoja järjestön toimintaan.

Kansalaisjärjestöjen hallitukset ja rahalahjoittajat eivät ole demokraattisesti tehtäviinsä valittuja, eivätkä näin itsestäänselvästi vastuussa kansalaisille.
- Kehottavatko kansalaisjärjestöt ihmisiä tukeutumaan järjestöihin vai kääntämään katseensa paikallisiin poliitikkoihin, kysyi Gould.

Kansalaisjärjestöt voivat kuitenkin Gouldin mukaan toteuttaa kehitysyhteistyössään tärkeää roolia tekemällä meneillään olevat yhteiskunnalliset muutokset ihmisille ymmärrettäviksi ja tätä kautta edistäen demokratian toteutumista.

Järjestöjen ristiriitaiset pyrkimykset

- Rikkaiden pohjoisten kansalaisjärjestöjen kehitystyössä on se ristiriita, että järjestöt pyrkivät tekemään itsensä tarpeettomiksi toiminnallaan, mutta samalla järjestöt ovat koko ajan kasvaneet suuremmiksi ja suuremmiksi, tiivisti Lontoossa päämajaansa pitävän Panos-instituutin toimitusjohtaja Nigel Cross.

Hänen mukaansa eräs järjestöjen kehitysyhteistyön haasteista ja pyrkimyksistä on toiminnan "paikallistaminen".

Vaikka järjestön työntekijät olisivat paikallisia, toimintamallit ovat kuitenkin usein edelleen "pohjoisia".
- Aina on se vaara, että tullaan luoneeksi uudelleen vanhoja kolonialistisia rakenteita, totesi Cross.

Nepalilaisen toimittajan Kunda Dixitin mukaan kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin osanneet ottaa virheistä opikseen.
- Pohjoiset kansalaisjärjestöt suuntaavat nykyään usein katseensa etelään etsiessään tuoreita ajatuksia, sanoi kansalaisjärjestöille työskennellyt Dixit.

Hänen mukaansa kansalaisjärjestöt ovat Nepalissa turismin jälkeen suurin tulonlähde ja järjestöjä toimii maassa asukasmäärään nähden enemmän kuin missään muualla maailmassa.

Myös tiedonvälitys on kehitystyötä

Dixitin mukaan eräs kehitysyhteistyön tärkeä muoto on tiedonvälityksen tukeminen. Alueilla, joilla useimmat ihmiset eivät osaa lukea, esimerkiksi radion merkitys on ratkaiseva, totesi Dixit. Hänen mukaansa radio on Nepalissa tv:n taivaskanavia suositumpi viestin.

Myös tiedonvälitystä seuraa kuitenkin kysymys vastuusta. Esimerkiksi radioasema voi olla valtion, kansalaisjärjestön tai kaupallisen yhtiön hallussa - aina se kuitenkin tuo muassaan vaaran, että ohjelmat palvelevat isäntänsä etuja kuulijoidensa etujen sijaan, hän totesi.

Erityisen tärkeää Dixitin mukaan on se, että tietoa välitetään ihmisten äidinkielillä. Esimerkin äidinkielen voimasta Dixit löytää viime kuussa tehtyjen ydinräjäytysten uutisoinnista Pakistanissa.

Dixitin mukaan tavalliset pakistanilaiset saatiin kannattamaan räjäytyksiä, koska paikalliset viestimet olivat täynnä isänmaallista uhoa heidän äidinkielellään. Englanninkielinen lehdistö oli paljon maltillisempaa, mutta sillä ei ollut vastaavaa vaikutusta, hän kertoi.

Dixitin mukaan kehitysmaassa työskentelevä toimittaja ei voi toteuttaa läntisen journalismin kultaisia sääntöjä eli neutraaliutta ja objektiivisuutta. Alan yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä oppikirjoissa toimittajaa kehotetaan olemaan ottamatta kantaa, mutta kehitysmaassa työskentelevälle se on välttämätöntä.

- Muutoin toimittaja vain pönkittää valitsevaa epäoikeudenmukaista tilannetta, totesi Dixit, jonka mukaan toimittajan olisi pyrittävä olemaan pikemminkin reilu kuin objektiivinen.

STT-IA
19.6.1998

AJASSA -SIVULLE