"Päämajan sissit"



Käsissäni kuluu kirja ”Päämajan sissit”, jonka yli 32 kirjaa kirjoittanut sotakirjailija Pentti H. Tikkanen kirjoitti viime vuonna. Kirjan hintaa en tiedä, koska sen on minulle ystävällisesti lahjoittanut päämajan alaisessa Osasto Marttinassa palvellut vänrikki Mikko Klemetti.


Kariston kustantama teos on tuhti lukupaketti siitä, mitä päämajan alaiset kaukopartio-osastot tekivät viime sotien aikana. Nämä partiothan suorittivat erikoistehtäviä vihollisen selustassa erityisesti jatkosodassa.

Kirja kattaa kuvituksineen 472 sivua tarinaa, jotka Pentti Tikkanen on koonnut autenttisista lähteistä. Teosta varten Tikkanen on haastatellut Utissa 1994 kaikkiaan 64:ää kaukopartiotoimintaan osallistunutta miestä ja viittä näissä tehtävissä kotimaassa palvellutta lottaa. Kysymyksessä on ehkäpä rehellisin kuvaus siitä, mistä kaukopartiotoiminnassa oli kysymys.

Teoksessa on paljon näiden isänmaallisten miesten ja naisten haastatteluja ja lausuntoja, sekä mittava määrä kuvamateriaalia, joka on ilmeisesti pääosin saatu kaukopartiomiesten omista kuva-arkistoista, joissa on toki vieläkin paljon julkaisematonta ja osin dokumentoimatontakin materiaalia.

Esimerkiksi kesällä 1997 haastattelemani kaukopartiomies Jorma Tikkasen henkilökohtaiset arkistot käsittävät parisataa kuvaa ja kaukopartiomies Mikko Klemetin arkistot osin täysin ennen julkaisemattomia partiokertomuksia.

Monumentaalinen teos

Tikkanen on perusteellinen kirjailija. Hän selvittää osastojen synnyn ja organisaation, tehtävät eri vaiheissa. Monumentaalinen teos on myös tulvillaan kuvia ja karttoja siitä, missä ja millä asioilla miehet oikein liikkuivat.

Tikkasen kirjan kanssa kilpailee lähinnä Lasse Saressalon kirjoittama ”Päämajan kaukopartiot jatkosodassa”, mutta monumentaalisuudessaan se jää Tikkasen kanssa ”hopealle”, kuten moni entinen mestarihiihtäjä sanoisi. Heitähän kaukopartioissa oli monia, kuten esimerkiksi Klemetti ja Jorma Tikkanen muistelevat. Eräs heistä oli Sulo ”Sulikka” Ohtonen, joka minulla oli niin ikään kunnia tuntea.

Tikkanen esittelee kaukopartio-osastojen päälliköt tuoden heistä esiin myös inhimillisen puolen, joka romaanitasoisessa kaukopartiokirjallisuudessa peittyy todellisten ja kuviteltujen urotekojen valoon.

Kirjoittaja esittelee kesä- ja talvipartioinnin erot sekä selostaa hyvinkin yksityiskohtaisesti useita pitkiä kaukopartiomatkoja. Viidenkymmenen vuoden takaiset sitaatit eivät tietenkään ole sanatarkkoja, mutta epäilystäkään ei ole siitä, etteivätkö kertojat olisi onnistuneet välittämään oikein ajan tunnelmat.

Moni kaukopartiomies saa kirjassa inhimillisiä piirteitä. Ihmisiähän he olivat ja on tärkeää, että inhimilliset tunteet ja tuntemukset välittyvät myös jälkipolville.

Näitä miehiä elää keskuudessamme enää vain vähän - kuukausi kuukaudelta heidän rivinsä harvenevat, mutta loppuun saakka ne pitävät. Niin kova on yhteenkuuluvaisuuden tunne näiden veteraanien joukossa ja niin kovia olivat ne yhteiset kokemukset, joita he kerran pari vuodessa kokoontuvat yhdessä muistelemaan.

On viimeiset hetket kirjata jälkipolville se, millaisia palveluksia he isänmaalleen tekivät. Tämän he tietävät itsekin ja esimerkiksi Osasto Marttinan perinnearkisto on huolellisessa hoidossa. Sinne miehet tallettavat muistojaan, joista kukaan ei vielä Neuvostoliiton aikana ollut kovin kiinnostunut.

Tikkanen on tehnyt tarkkaa työtä. Monen miehen kohtalon voi elää kirjaa lukiessaan, mutta heidän urakkansa todellista raskautta on vieläkin (ja erityisesti nykyisin) hyvin vaikea käsittää. Toistatuhatta kilometriä jalkapatikassa ja kuukausikaupalla vihollisen selustassa annettuja erityistehtäviä suorittamassa. Ja missä olosuhteissa?

Luulenpa, että moni nykynuori paleltuisi moisissa pakkasissa ja monta marssia jäisi tekemättä.

Korvaavaa tiedustelua

Kaukopartiotoiminnalla korvattiin se, mihin muu tiedustelu ei kyennyt. Suomen ilmavoimat olivat huonosti varustetut, ja meillä oli ”maailman parhaat lentäjät, mutta huonoimmat lentokoneet”, muistelee Mikko Klemetti. Taustatietoja tarvittiin kuitenkin välttämättä. Oli tarpeen tietää, mitä vihollinen linjojen takana puuhaili.

Tavataan sanoa, että ”sota on julmaa ja ratsuväki raakaa”. Kaukopartiomiesten kertomuksia kuunnellessa vakuuttuu kuitenkin nopeasti siitä, että suomalainen kaukopartiotoiminta ei ollut mitään sukua vihollisen selustaamme lähettämien tuhoamispartioiden siviiliväestöön kohdistamien väkivallantekojen kanssa. Päinvastoin.

Siviileihin ei saanut kajota

Jorma Tikkanen muistelee, että osastoa johtanut majuri Marttina korosti jatkuvasti siviiliväestön kohtelun merkitystä. Heihin ei saanut kajota ja useat partiot jättivät heille itselleenkin välttämättömiä muona-annoksia karjalaisväestön pelastamiseksi nälänhädästä ja puutteesta. Tämä on helppo uskoa, sillä partiot saivat myös korvaamattomia tietoja siviiliväestöltä.

Partiotoimintaan liittyy myös muistoja, joista miehet eivät vieläkään mielellään puhu. Kysymys ei ole siitä, että he olisivat rikkoneet sodan lakeja vaan siitä, että pitkäaikaisen aseveljen kaatuminen ei poistu muistista puolessa vuosisadassakaan. Kysymättä tulee mieleen, että, voiko kahden miehen välillä olla lämpimämpää elinikäistä suhdetta kuin aseveljeys. Luultavasti ei.

Tikkasen kirja on oivallinen lukupaketti sille, jolla ei ole tilaisuutta haastatella viimeisiä jäljellä olevia kaukopartiosankareita. Monilla toki ehkä olisi, mutta kaikille ei vieläkään puhuta. Sellainen on koko elämän kestänyt etiikka.

Kirjoittaja on onnistunut jättämään jälkipolville erottamattoman ja tärkeän osan kansamme historiaa. Siksi tämä kirja kuluu isänmaanystävän hyllyyn. Suosittelen lämpimästi.

TIMO KERVINEN
5.9.1997


AJASSA -SIVULLE