Vikasietotila

3.10.1997

Parempia ihmisiä

Oli päivänselvää, että kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin merkitsisi epävarmalle porvariskodin pojalle jossakin vaiheessa liittymistä kokoomusnuoriin. Minulle se tapahtui vuonna 1982. Päätös saa lisävalaistusta sillä, että se sattui älyllisten ja yhteiskunnallisten vaikutteiden takamaalla, Hollolan Lahdessa.

Olin Rovaniemellä junttaamassa Etelä-Hämeen ehdokasta KNL:n puheenjohtajaksi, Kouvolassa kuulemassa Ilkka Suomisen poliittista katsausta ja Lahdessa äänestämässä - tosin kehnoin tuloksin - Pertti Salolaista puolueen puheenjohtajaksi.

Sain mielestäni aika laajan kuvan puolueen kenttäväestä, eikä tuo kuva ole mairitteleva: kokoomusaktiivit ovat ihmisiä, jotka pukeutuvat paremmin kuin muut, ajelevat hienommilla autoilla kuin muut, asuvat leveämmin kuin muut - ja joilla on OIKEAMMAT mielipiteet kuin muilla.

Tottakai jokainen aatteellisen yhdistyksen jäsen pitää helposti omia mielipiteitään arvokkaampina tai parempina kuin kilpailevan yhdistyksen jäsenen mielipiteet. Kokoomusaktiiveissa oli kuitenkin leimallista se, että heidän identiteettinsä tuntui rakentuvan toisten ihmisten väheksymiselle, jopa halveksunnalle. Itsetunto syntyi toisten kustannuksella.

Kokoomuskulttuuri viesti monin eri tavoin:
- Me olemme parempiosaisia, me olemme etuoikeutettuja.

Tähän kuuluu myös uskomus siitä, että kokoomus olisi muka kykypuolue. Itsensä ylentäneet ihmiset eivät voi kuvitella muuta kuin, että heidän valitsemansa johtajat olisivat lahjakkuuksien lahjakkuuksia.

Joskus vaikutti myös siltä, että kokoomus-nimisen toiminnan tarkoitus ei ollut vaikuttaa yhteiskuntaan vaan yksilöihin. Kuuluminen kokoomukseen merkitsi sosiaalista tunnusmerkkiä. Se antoi vakuutuksen ”hyväosaisuudesta” myös niille, jotka eivä olleet varmoja ”hyväosaisuudestaan”. Politiikan sisältö jäi vaille merkitystä, tärkeintä oli kuulua oikeaan joukkoon.

Usean vuoden tauon jälkeen sain aivan uuden näkökulman kokoomukseen sanomalehti Uuden Suomen artikkelitoimittajana sekä poliittisena toimittajana. Silloin elettiin sinipunahallituksen aikaa. Kokoomus näyttäytyi valtakoneistona, joka ulotti lonkeronsa syvälle sanomalehteen kuitenkaan saamatta siitä pitävää otetta. Kamppailusta syntyi elävää keskustelua.

Puoluetta vaivasi hallitusaikana kuitenkin sama aatteellinen köyhyys ja kopeus, joihin olin törmännyt kenttäväessä vuosia aikaisemmin. Erityisesti puolueen ministerit olivat niin kyvykkäitä henkilöitä, ettei heidän tarvinnut omasta mielestään alistua keskustelemaan kansalaisten kanssa, ei edes aina perustella mielipiteitään.

He olivat kaiken arvostelun yläpuolella. He olivat virheettömiä. He olivat kauniita. Aika kiteytyy osuvasti Harri Holkerin kuuluisaan lausahdukseen: ”Minä juon nyt kahvia.” Holkerin pääministeriys paljasti kaikessa karuudessaan ”paremman ihmisen” sielunmaiseman.

Puolue oli elänyt niin pitkään vallan varjossa, ettei se valtaa saatuaan pystynyt muuhun kuin hallintoon. Holkerin hallitus käytti valtaa ja teki päätöksiä, mutta toimi likipitäen samalla tavalla kuin kaikki edelliset hallitukset. Itsenäisen ajattelun nitistäminen johti järkyttäviin talouspoliittisiin virheisiin.

Puolue ei ole muuttunut juurikaan Harri Holkerin ajoista. Se on taas hallituksessa yhtä puuta demareiden kanssa. Valtaa käyttää pieni klikki, ahtaimmillaan Sauli Niinistö ja Paavo Lipponen. Aluksi sympaattinen Niinistö on ylpistynyt lähes Holkerin veroiseksi tärkeilijäksi.

Puolueelta puuttuu - Iiro Viinasen lähdettyä - moraalinen johtajuus. Se ei ole kyennyt kohottamaan profiiliaan edes itselleen tärkeissä asioissa. Puolue puolustaa periaatteessa elinkeinonvapautta, mutta käytännössä katsoo sormien läpi monopoleja ja yritystukia. Se vastustaa periaatteessa liiallista työttömyysturvaa, mutta pönkittää käytännössä ansiosidonnaista sosiaaliturvaa perusturvan kustannuksella.

Erityisesti kilpailupolitiikassa kokoomus on osoittautunut sangen saamattomaksi, vaikka juuri tämä aihe on sen julkilausutuille tavoitteille luovuttamattoman tärkeä.

Ranskan vallankumouksen jaloista arvoista vapaus tarkoittaa nykykokoomukselle vanhemman oikeutta yhtä lailla ympäristön tuhoamiseen kuin pienten yritysten surmaamiseen mielivaltaisella verotuksella, veljeys merkitsee ”hyvä veli” -järjestelmän suojelua ja tasa-arvo koskee ”parempien ihmisten” sisäisiä pelisääntöjä.

Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva kokoomuksesta. Aivan hiljattain Harri Holkeri yllätti toteamalla, että sananvapaus on hänelle tärkeämpi asia kuin omaisuuden suoja. (Kunpa tuo vain olisi näkynyt Holkerin käytöksessä pääministeriaikana!)

Vielä suurempaa toivoa herättää eräs toinen henkilö. Kirjoitin kerran uutisjutun Uuteen Suomeen porvariparlamentista, jossa Sirpa Pietikäinen esitteli puolueen periaateohjelmaa. Ohjelmaan sisältyi ajatus siitä, että kaikilla elämän muodot olisivat yhtä arvokkaita. Tuohon aikaan Pentti Linkola oli juuri julkaissut kirjan Johdatus 1990-luvun ajatteluun, jonka punaisena lankana kulki sama ajatus.

Nostin aiheen innostuneena uutisjutun otsikkoon, joka johti kirjalliseen muistutukseen lehden silloiselta päätoimittajalta Jarmo Virmavirralta. Olin silti yllättynyt: kokoomuksessakin uskallettiin ajatella väärin.

Myöhemmin minuun teki vielä suuremman vaikutuksen eräs Sirpa Pietikäisen kannanotto. Pietikäisen mukaan kaiken politiikan tarkoituksena on yhteiskunnan heikoimpien jäsenten puolustaminen, koska vahvat pystyvät ilman politiikkaakin ajamaan omia etujaan. Se oli ihailtavaa rohkeutta. Tämän naisen johdossa kokoomus voisi olla jälleen puolue, jota äänestää.

HEIKKI HIILAMO
Kirjoittaja on Ydin -lehden päätoimittaja.