Kajaanista Caracasiin
On kaunis kesäinen päivä. Olen Espoossa. Poikkeuksellista on vain isäntäni. Minulla on tilaisuus rupatella Mikko Klemetin kanssa. Tapasin Mikon ensimmäisen kerran monen nk. asekätkentäjuttuun liittyvän episodin jälkeen ja istumme jälleen kasvokkain.Mikko Klemetti on entinen sissipäällikkö. Hän johti useampaa Osasto Marttinaan kuuluvaa kaukopartiota jatkosodassa. Tuolloin hän oli nuori vänrikki, jonka eräskin partio viipyi linjojen takana 61 vuorokautta, ja toinen talsi Karjalan soita yhtä kyytiä peräti 920 kilometriä. ”Koviin hommiin”Mikko Klemetti pääsi suoraan päämajan alaiseen Osasto Marttinaan, kun hän talvisodan sytyttyä törmäsi sattumalta Kajaanissa varatuomari Vihtori ”Vikke” Ipattiin, joka ohimennen tiedusteli olisiko Klemetti valmis ”koviin hommiin”. Mikko vastasi myönteisesti ja saman tien hän sai määräyksen ilmoittautua kaukopartiokoulutukseen Kajaanin Ampumamajalle.Ampumamajalla annetun koulutuksen jälkeen Klemetti taisteli talvisodassa odottaen koko ajan käskyä erään vihollisen huoltokeskuksen hävittämiseen, johon osasto oli valmistautunut. Talvisota ehti päättyä ja keskus jäi ”poikien” pettymykseksi sillä kertaa hävittämättä. Palvelu Pauli Marttinan johtamassa tiedusteluosastossa kuitenkin jatkui. Jatkosodan aikana Klemetin partiot toimivat aktiivisesti vihollisen selustassa. Eräskin partio viipyi linjojen takana 61 vuorokautta tiedustellen vihollisen liikkeitä ja viestittäen niitä radiolla päämajan käyttöön. Ylitettävänä oli mm. kymmenen kilometriä leveä suo, joka vihollisen karttojen mukaan oli ”läpipääsemätön”, kirjasi Klemetti kaukopartiokertomukseen. Kesällä matkaa taitettiin jalan ja talvikelien aikana käytettiin suksia. Matkat ulottuivat kauas vihollisen selustaan ja eräällekin matkalle tuli pituutta noin 920 kilometriä, Klemetti muistelee. Maasto oli vaikeakulkuista ja siitäkin tuli valita kaikkein vaikeakulkuisimmat reitit, sillä siellä vihollisen kohtaaminen oli epätodennäköistä. ”Se oli semmosta naakimista” Klemetti sanoo. Partiomiehiltä vaadittiin äärimmäisen kovaa fyysistä kuntoa. Joukossa olikin mm. useita Suomen ja jopa koko maailman parhaita hiihtäjiä, Klemetti kirjoittaa eräässä partiokertomuksessaan. Miehiltä edellytettiin myös tinkimätöntä isänmaallisuutta ja luotettavuutta. Monilla olikin Suojeluskuntatausta. Päätehtävänä tiedusteluJoistakin kaukopartiokirjoista saa sellaisen käsityksen, että kaukopartioiden päätehtävä oli viholliskohteiden tuhoaminen. Tämä käsitys on virheellinen. Tarkoituksena oli ennen kaikkea tiedustella päämajan käyttöön ja edelleen rintamakomentajille välitettäväksi sellaisia tietoja, joiden avulla voitiin ennakoida vihollisen liikkeitä ja hyökkäyksen painopistesuuntia ja siten säästää suomalaista verta etulinjassa.Koska partiot olivat suhteellisen pieniä pyrittiin taistelukosketusta viholliseen mahdollisuuksien mukaan välttämään. Poikkeuksena olivat nk. tuhoamispartiot, joiden tehtävänä oli hävittää esimerkiksi vihollisen huoltokeskus tai muu arvokas kohde. Toisinaan partio tiedustelutehtävän tultua suoritetuksi saattoi katkaista rautatien ja suistaa junan etenkin, jos oli kysymys vihollisen huollolle tärkeästä Muurmannin radasta. ”Se oli toinen sortokausi”Jatkosodan päätyttyä Marttinan miehet osallistuivat asekätkentään. Neuvostoliiton epäiltiin yrittävän maan miehitystä ja epäilyjä vahvistaa se, että vahvoja neuvostoarmeijan osastoja oli selvissä hyökkäysasemissa myös Suomen puolella.Tämän vaaran torjumiseksi luotiin asekätkentäorganisaatio, jonka toimesta eri paikkoihin kätkettiin Klemetin arvion mukaan noin 35 000 miehen aseistus. Vastoin muita kotiutettuja kaukopartiomiehet saivat mukaansa myös henkilökohtaisen aseistuksensa. Asekätkentä kriminalisoitiin taannehtivalla lailla ja monet siihen osallistuneet etsintäkuulutettiin. Monet kätkijöistä katsoivat viisaimmaksi poistua maasta - niin ahdistavaa aika oli. ”Se oli toinen sortokausi”, vertaa Klemetti. Monet Marttinan miehistä siirtyivät Ruotsiin. Ruotsin valtion nuiva suhtautuminen pakotti monet kaukomaihin. Osa meni Amerikkaan ja palveli Yhdysvaltain armeijassa. Klemetin tie johti Pauli Marttinan ja eräiden muiden kanssa Venezuelaan, joka oli niitä harvoja maita, joka suostui heidät vastaanottamaan. Maalariksi VenezuelaanVenezuelaan ajautui myös Karjalasta eräällä partioreissulla mukaan lähtenyt 12-vuotias ”Pikku-Pekka” eli Pekka Kakkonen, jonka eräs Marttinan partio pelasti varmalta nälkäkuolemalta ottamalla poikasen mukaansa.Kielitaidottomat miehet hankkivat Venezuelassa elantonsa kuka mitenkin. Eräs hankki toimeentulonsa kaupittelemalla pyhäinkuvia, toinen taas pestautui erään valokuvia kaupiskelevan miehen palvelukseen. Majuri Marttina toimi mm. puutarhurina. Mikko Klemetti urakoi maalaushommia yhdessä erään toisen suomalaisen kanssa. Venezuelan aikoja on muistellut Pauli Marttina kirjassaan ”Vahingossa Venezuelaan”. Aikojen parantuessa miehet alkoivat pikku hiljaa palailla Suomeen, mutta Marttinan miehiä elää edelleenkin mm. Amerikassa. Miehet pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa ja veljesapua annetaan, kun joku porukkaan kuuluvista sitä tarvitsee. Pikku-Pekka jäi Venezuelaan ja hänelle porukan miehet keräsivät varoja, jotta hän sai hankituksi tarvitsemansa veneen. Klemetti ei viihtynyt Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Venezuela oli ”pilipalimaa” päätti Klemetti, ja palasi Suomeen noin viiden vuoden maanpakonsa jälkeen. Tuolloin vaaran vuodet olivat ohi, eikä entisiä asekätkijöitä enää vainottu Valpon toimesta. Hänen sotansa kesti siis noin kymmenen vuotta. Koti, uskonto ja isänmaa ovat aina olleet ja ovat edelleenkin Mikko Klemetille tärkeitä arvoja. Niiden puolesta ja kommunismia vastaan hän taisteli. Ja tarvittaessa taistelisi edelleenkin, vaikkei mikään sotaintoilija olekaan. Kaukana siitä.
TIMO KERVINEN |
AJASSA -SIVULLE