"Se pystytukkainen tekohampainen mies, ei se oikein tykänny niistä sun papereistas”, sanoi Jahvetti Kilpeläinen (sd.) kertoessaan Eero Kivelälle (kok) Paasikiven suhtautumisesta Kivelän armahdukseen.
"Se pystytukkainen tekohampainen mies, ei se oikein tykänny niistä sun papereistas”, sanoi Jahvetti
Kilpeläinen (sd.) kertoessaan Eero Kivelälle (kok) Paasikiven suhtautumisesta Kivelän armahdukseen.
Juhani Salmisen (SDP) Asevelijuntta on kertomus asevelisukupolven kommunismin vastaisesta taistelusta 1940-1959.
Salmisen teos ei ole tieteellinen tutkimus taistelusta kotimaista kommunismia vastaan, mutta harrastelijahistorioitsijan
tekemäksi se on siltikin poliittisen historian kannalta kiintoisa ja antaa paljon lisätietoa aiheestaan.
Kirja kertoo puolustustaistelusta, jota 1940- ja 1950-luvuilla käytiin suomalaisen kansanvallan säilyttämiseksi sitä uhkaavalta vaaralta. Asevelijuntta -nimi taas viittaa siihen, että tuota taistelua kävi sodat kokenut sukupolvi - aseveljinä myös rauhan töissä.
Keskeinen asema taistelussa oli Aseveljien Liitolla ja sen lakkauttamisen jälkeen niillä suhteilla, joita liiton piirissä oli syntynyt. Kommunismin vastaiseen taisteluun osallistuvat vaikuttivat politiikassa etenkin Kokoomuksen ja sosialidemokraattien piirissä, mutta heitä löytyi vähemmässä määrin myös Maalaisliitosta ja Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta. Ammattiyhdistysliikkeessä päävastuu oli luonnollisesti sosialidemokraateilla.
Teos on hyvä kuvaus tuosta puolustustaistelusta, mutta Salmisen kiinnostus on kohdistunut erityisesti sosialidemokraattien rooliin. Haluamatta kiistää sosialidemokraattien merkitystä kotikommunistien kumouksellisen toiminnan estämisessä sopii kuitenkin muistuttaa, että myös Kokoomuksessa panostettiin kovasti kommunismin torjuntaan. Teollisuuspiireillä oli taas oma osuutensa etenkin tämän työn rahoittamisessa.
Asevelijunttaan samaistuneita yhdisti isänmaanrakkaus ja luja usko suomalaiseen demokratiaan. Tarkoituksena oli säilyttää maan itsenäisyys ja sen yhteiskuntajärjestelmä. Nämä arvot olivat heille niin voimakkaita, että niiden toteuttamiseksi harjoitettiin kiinteää yhteistyötä yli puoluerajojen. Muut sisäpoliittiset kiistat eivät yhteistyötä estäneet.
Kirjan julkistamisen yhteydessä nousi uutiseksi se, että SDP:llä oli salainen tiedustelupalvelunsa. Siihen kuului enimmillään tuhansia urkkijoita, jotka soluttautuivat kommunistien järjestöihin ja raportoivat niistä puolueelle. Tiedusteluorganisaatio toimi vielä 1970-luvulla.
Osa SDP:n vakoilijoista toimi aatteen palosta, mutta mukana oli myös palkattuja. He olivat ns. viidentuhannen markan keikkamiehiä. Toiminta rahoitettiin ainakin osaksi Yhdysvaltojen ulkomaantiedustelun varoin ja osin sitä myös ohjattiin Yhdysvaltojen täkäläisestä lähetystöstä. Emil Skog kehuskelikin sillä, että CIA tukee heitä.
Pääministerin haastattelutunnilla asiaa kysyttiin pääministeri Paavo Lipposelta, joka vaikutti kiusaantuneelta ja kielsi tietäneensä tiedustelutoiminnasta mitään, vaikka se jatkui myös aikana, jolloin Lipponen oli töissä SDP:n puoluetoimistossa. Ehkäpä Lipponen ei vielä tuolloin kuulunut niihin, joiden tuli tietää. Vastauksessaan pääministeri todisteli sosialidemokraattien olleen kansanvallan puolustamisen etulinjassa silloinkin kun porvarit eivät sitä tehneet.
Tässä Lipposen muisti pätkii tai olennaisia taustatietoja puuttuu. Esimerkiksi Porvarillisen Työn Arkiston asiakirjoja silmäilemällä ja vanhoja puolueveteraaneja jututtamalla saa pikaisesti käsityksen siitä, kuinka intensiivisesti kokoomuslaiset osallistuivat kommunismin vastaiseen taisteluun.
Kommunistien toimintaa ohjattiin Neuvostoliitosta. Operatiivinen johto sijaitsi Helsingin suurlähetystössä, josta sekä ohjattiin kotikommunisteja vallankumouksen tiellä että vaikutettiin voimakkaasti Suomen sisäpolitiikkaan. Aluksi Moskovassa perustetun ja Suomessa tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminta organisoitiin Suomen ja Neuvostoliiton Ystävyysseuraan. Jatkosodan päättymisen jälkeen SKP laillistettiin ja vallankumouksen valmistelua voitiin jatkaa sen suojissa.
Yllättävän pienen roolin Salminen antaa SKP:n puoluesihteeri Arvo ”Poika” Tuomiselle, joka talvisodan alkaessa kieltäytyi vastaanottamasta Neuvostoliitossa perustetun Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa. Hän pysyttäytyi Tukholmasta, mistä oli tähän saakka johtanut suomalaisten kommunistien toimintaa. Tosiasia kuitenkin on, että Tuomisella oli keskeinen rooli isänmaan itsenäisyyden ja kansanvallan puolesta käydyssä taistelussa. Hän valjasti tietonsa ja kokemuksensa myös asevelijuntan käyttöön.
Salminen sivuuttaa tyystin nk. asekätkentäjutun, jolla oli kuitenkin merkittävä osuus isänmaan itsenäisyyden turvaamiseksi. Tuolloinhan armeijan organisoimat ryhmät kätkivät maan poveen huomattavan määrän aseita ja muita sotatarvikkeita siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Varauduttiin siis sissisotaan.
Porvarillisen Työn Arkistossa olevan vuonna 1908 syntyneen Eero Kivelän haastattelun mukaan Poika Tuominen osasi antaa arvoa asekätkijöille. Kivelän mukaan Poika Tuominen oli todennut Tampereen Suomalaisen Klubin Kabinetissa hänelle näin: ”Kun aikanaan puolueettomasta näkökulmasta Suomen historiaa kirjoitetaan, asekätkentäjuttu nousee vielä arvoon arvaamattomaan. Minä olen ollu niin monta kapinaa panemassa alkuun Kremlin muurien sisäpuolella, että minä tiedän, että kun sinne tulee viesti, että jokaisesta sotilaspiiristä on löydetty pataljoonan aseet, että kysymys on aivan jostakin muusta, että on löydetty ainoastaan murto-osa ja toinen asia, että siellä on järjestäytynyt vastarinta, että sinne ei parane mennä, kun muistetaan, mikä oli talvisodan lopputulos.”
Eero Kivelä nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 1941 numerolla yhdeksän. Myöhemmin hän osallistui aktiivisesti päämajan pyynnöstä asekätkentään ja päätyi siitä hyvästä Valtiollisen poliisin (VALPO) vangiksi Sörkan linnaan, jossa hänen kanssaan istui vangittuna yhtä aikaa yli sata muuta asekätkijää. Heidän joukossaan oli 16 Mannerheim-ristin ritaria.
Kuulusteluissa Kivelä ei tunnustanut mitään: ”ja niin me oltiin viis viikkoo pimennyksissä yksityisselleissä, etten minäkään kynnyksen yli astunut viiteen viikkoon”. Vankilasta Kivelä vapautui monimutkaisten vaiheiden jälkeen ja vasta sen ansiosta, että hänet oli eduskuntavaaleissa valittu rintamamiesten äänillä Kokoomuksen listoilta kansanedustajan varamieheksi. Kansanedustajan siirtyessä muihin tehtäviin Kivelä pääsi vapaaksi ja siirtyi eduskuntaan.
Asevelijuntan yhteistyötä Kivelä muistelee näin: ”Ja ensimmäisenä päivänä kun tulin eduskuntaan, niin tuli sellainen pienehkö pulleahko kaveri siinä käytävällä minua vastaan ja sanoo: sinä olet uusi edustaja Kivelä? Kyllä, sanon minä. `Kilpeläinen on minun nimeni, Jahvetiksi minua haukutaan, se pitkä roisto se Varjonen, lähetti sinulle terveisiä ja sano, että sinä olet reilu mies.` Näin minut otettiin vastaan parrikaadin toisella toiselta puolelta.”
Asevelijuntan yhteistyö johti myös siihen, ettei Kivelä, joka eduskunnan lähdettyä lomalle tuomittiin oikeuden välipäätöksellä vankeuteen, joutunut palaamaan Sörkkään kärsimään asekätkentätuomiotaan vaan armahdettiin. Kivelä ei itse olisi armoa tahtonut, mutta suostui kuitenkin allekirjoittamaan armonanomuksen.
Laguksen neuvosta Kivelä turvautui hallitusportaassa oleviin kavereihinsa, joita olivat Kilpeläinen, Varjonen ja Leskinen - kaikki sosialidemokraatteja. Hän soitti ministeriksi kohonneelle Varjoselle, joka otti asian hoitaakseen. Paasikiven epäröinnistä huolimatta Varjonen ja Kilpeläinen junailivat asian niin, että oikeusministeri Suontausta esitti armahdusasian Paasikivelle.
Kivelä muistelee Jahvetti Kilpeläisen kuulleen Varjoselta armahdusasian käsittelystä seuraavaa: ”No nyt se pitkä roisto (Varjonen) soitti ja sano, että sun asias oli valtioneuvoston käsittelyssä ja kyllä Tausta - Suontausta oli silloin oikeusministerinä - kyllä se Tausta parhaansa teki, mutta ei se pystytukkainen tekohampainen mies, ei se oikein tykänny niistä sun papereistas. Se selas niitä papereita ja louskutteli tekohampaitansa ja kysy siltä parturilta - Fagerholm (SDP) oli silloin pääministeri - kysy siltä parturilta, että mitäs mieltä valtioneuvosto on tästä asiasta, niin se parturi sano, että pyytää valtioneuvoston puolesta ja omalta osaltansa ilmoittaa, että me olemme varauksettomasti majuri Kivelän asian takana.” Ei se pystytukkainen ja tekohampainen mies yhtään tykänny”.
”Se selas niitä papereita ja louskutteli hampaitansa ja sano lopuksi, että niin kyllä tämmöisiä papereita aina saa” Niin se pitkä roisto (Varjonen) sano, että minä meinasin jo sanoo, mees koittaa saaks, mutta se anto ne paperit Taustalle ja sano että lähetetään nää minulle Kultarantaan tutustumista varten. Se pitkäroisto sano, että minä sanoin sille Taustalle, että nyt panet alimmaksi ja varrotaan kauan kuin on tarpeellinen määrä ennakkotapauksia, otetaan se uudestaan sitte esille, ettet mihinkään Kultarantaan lähetä”.
Niin piiloteltiin Kivelän papereita Juho Kusti Paasikiveltä, joka kuitenkin vaati kahden päivän kuluttua paperit Kultarantaan ja tämä ”pystytukkainen tekohampainen mies” armahti majuri Kivelän kolmen vuoden koetusajalla. ”Ja näin minun ei siis tarvinnu mennä istuun, mutta kolmeen vuoteen ei saanut olla syöppö, juoppo eikä naippo niinkuin Kiljavainen sano”, kertoo Kivelä haastattelussaan.
Eero Kivelä jatkoi työtään eduskunnassa ja oli mm. antamassa epäluottamuslausetta sisäministeri Yrjö Leinolle. Kivelä luopui ehdokkuudesta vuoden 1948 vaaleissa antaakseen tilaa maatalousehdokkaalle. Myöhemmin hän osallistui aktiivisesti Tampereen kokoomustoimintaan Tampereen Kansallisseurassa, jonka jäsenmäärä kasvatettiin lyhyessä ajassa noin 200:sta yli tuhanteen. Sen ohella Tampereelle perustettiin lyhyessä ajassa seitsemän muuta Kansallisseuraa.
Kokoomuksen kansanedustaja ja tinkimätön isänmaanystävä sekä sodan että rauhan töissä Eero Kivelä siirsi arvomaailmansa myös lapsilleen. Yksi heistä on Pekka Kivelä, joka on toiminut mm. Kokoomuksen puoluesihteerinä.
Kun Eero Kivelä kuoli, minulla oli kunnia toimittaa hänen perunkirjoituksensa. Isänmaallisena miehenä tein sen tietenkin ilmaiseksi.
TIMO KERVINEN
15.11.1996
OTSIKKOSIVULLE